Lilja Mettälän tarina

Minun tarinani

Lilja Mettälä

Hämmennyn aina, kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin. En tunne itseäni kirkkonummelaiseksi, vaikka kasvoin siellä vauvasta aikuiseksi. En myöskään tunne itseäni paimiolaiseksi, vaikka useampi vuosi Paimiossakin on vierähtänyt ensimmäisessä omassa kodissa. Koen, että pohjimmiltani olen kotoisin niiltä seuduilta, joilla sukuni viljeli maata monen polven ajan ennen syntymääni. Perimäni ulottuu moneen kolkkaan. Pelkästään Karjalassa sitä löytyy useammasta pitäjästä: Harlusta, Salmista, Impilahdelta ja Heinjoelta. Niiden lisäksi juuriani löytyy Pohjois-Pohjanmaan ja Satakunnan maaperästä. Aikamoinen sekametelisoppa siis. Samalla sanalla nimitti Heinjoelta kotoisin oleva mummoni tekemäänsä sekahedelmäsoppaa. 

Mummoni Kerttu Mettälä, omaa sukua Pöyhönen, syntyi Heinjoella Kurvilan kylässä vuonna 1934. Sisaruksia mummolla oli viisi, joista yksi menehtyi vauvana. Mummolla oli syntyessään toisessa kädessä kaksi peukaloa. Ylimääräistä kutsuttiin “vikapeukaloksi” ja se leikattiin pois. Mummon äiti Hilma (o.s. Kääriäinen) oli hieno nainen, joka piti itseään arvossa, koska oli “ison talon tyttöjä”. Hän pukeutui aina viimeisen päälle, ja toisinaan paheksui käytännöllistä mummoa, jos tällä oli juhlissa liian arkiset vaatteet. Hilman kissaeläinkuosinen lierihattu päätyi aikoinaan minulle. Mummon isä Tuomas oli vakava ja harras mies, joka ei juonut pisaraakaan alkoholia. Sodasta hän ei kertonut juuri mitään muuta kuin arkisia asioita liittyen varusteiden jakoon ja saunavihtojen tekoon. Ja että viimeisenä päivänä hänen tehtävänsä oli tähystää vihollista navetan vintiltä. Taisteluista hän vaikeni täysin. Hevosmiehenä hänen vastuullaan oli ollut vetää raskaita kuormia, kukaties jopa kuolevien sotilaiden täyttämiä. Jollain tavalla sota hänen mieltään kuitenkin vaurioitti, sillä sodan jälkeen hän ei nauranut koskaan ennen kuin vasta vähän ennen kuolemaansa. Silloin hänen sotansa oli viimein ohi.

Vuosistaan Heinjoella mummo ei paljoa muistanut. Hän eli aina hetkessä. Sen hän muisti, että kotitalon vieressä oli iso kivi, jonka päältä laskiessa kulutettiin monet housut puhki. Evakkomatkastaan mummolla oli yksittäisiä muistikuvia, muun muassa, että Turussa hän sisaruksineen värjötteli vesisateessa huopatossut jalassa. Toisen evakkotaipaleen koittaessa he olivat tekemässä lähtöä aamulla, kun väsyneet sotilaat kömpivät tupaan nukkumaan. Matkan varrella he majoittuivat Perniön alkoholiparantolassa. Lopulta he saivat tilan Karkkilasta. Sen pitämistä jatkoi mummon isoveli Tuomo, joka asui siellä yksinään kuolemaansa, marraskuuhun 2021 asti. Mummo lähti opiskelemaan puutarhataloutta Lepaalle, jossa hän tapasi puolisonsa Pentin. Asuinpaikat vaihtelivat Pentin työn perässä, kunnes he lopulta asettuivat Pentin synnyinsijoille Kokemäelle, jossa elelivät loppuelämänsä.

Mummo pääsi vierailemaan synnyinseudullaan vielä vanhoilla päivillään, jolloin mukaan tulivat myös minä, kaksi siskoani, isi sekä tämän veljet. Taksi vei meidät mummon kotitalon kivijalan luo, jonka päälle venäläiset olivat rakentaneet uuden pirtin. Siellä asui Oleg-niminen mies, joka kutsui meidät sisään ja esitteli sähkökitaransoittotaitojaan sekä löytämiään patruunoita ja muita sotajäännöksiä. Iso kivikin löytyi pihatien laidasta mäntyjen katveesta, vaikka mummo oli pohtinut etukäteen, että lienevätkö venäläiset vieneet sen Siperiaan. Mummo ei tosin ensin ollut tunnistaa isoa kiveä, sillä se oli pienempi kuin hän muisti. Hän käveli itsepintaisesti eteenpäin löytääkseen oikean kiven, kunnes hyväksyi, että hän itse oli vain kasvanut.

Muistoissani näen mummon sydämellisenä ja huolehtivaisena emohahmona, joka vastaanotti meidät lämpimän halauksen kera joka kerta, kun perheemme tuli kyläilemään. Hänellä oli suuret ja vahvat, työtä tekevän ihmisen kädet. Mikään pilkunviilaaja hän ei ollut. Meitä matkalaisia varten pöytä oli aina valmiiksi katettu ja ruokaa oli lukuista eri sorttia. Mummo kehotti joka välissä ottamaan lisää. Mummon perunapiirakat, mäskileipä ja mämmi olivat suurta herkkua, kuten myös letut, joita usein lapsena paistoimme yhdessä. Se oli odotettu ohjelmanumero. Mummo teki myös herkullisia pikkuleipiä: lusikkaleipiä ja kaurakakkaroita. Jälkimmäisillä isi kuulemma eli koko armeijassa olonsa ajan. Perunapiirakoiden leipomista mummo ei meille ehtinyt opettaa, vaikka niin oli ollut tarkoitus. Aion kuitenkin opetella itse.

Paikallaan mummo ei osannut pysyä vaan aina oli tarve häärätä. Ruoanlaiton ohella hän teki uskomattoman paljon käsitöitä. Hän muun muassa kutoi räsymattoja, neuloi ja ompeli vaatteita ja muovaili jopa kukkopillejä. Jos tulimme vierailulle talviaikaan, mummo saattoi kaataa olohuoneen matolle jätesäkillisen kuluneen talven aikana neulottuja villasukkia, joista saimme valita mieluisimmat. Viime kesänä kävimme tyhjentämässä mummon ja papan taloa, ja yllätykseksemme nurkasta löytyi kolme minulle ja siskoille nimikoitua kirjailtua pellavapöytäliinaa, jotka olivat odottaneet meitä lähes kaksikymmentä vuotta. Myös puutarhassa mummo puuhaili mielellään. Mummo ja pappa viljelivät kurkkua, tomaattia ja perunaa sekä mansikkaa. Isi veljineen joutuikin viettämään monet kesälomansa mansikkaa poimien. Mummo oli maailman nopein marjanpoimija – mustikkaa ja puolukkaa kertyi varastoon litrakaupalla ja ne säilöttiin hilloiksi ja mehuiksi, kuten myös omenat. “Täytyy poimia mustikoita, jotta on olemassa”, mummo totesikin kerran. 

Mummo koki itsensä merkitykselliseksi nimenomaan tekemisen kautta ja sitä kautta hän myös ilmaisi rakkautensa läheisiään kohtaan. Lopulta mummon mahdollisuudet tuntea itsensä tärkeäksi tukahdutettiin hiljalleen, kun mummolta vietiin itsemääräämisoikeus – syynä muistisairaus, jota mummo itse ei hyväksynyt eikä siksi suostunut syömään lääkkeitä vaan piilotti ne kaappiin. Turvallisuuden nimissä hänet pakotettiin muuttamaan metsän keskeltä Kokemäen keskustan “tylsään rivitalon pätkään”, kuten mummo asumusta nimitti. Ei hän enää ruokaakaan saanut laittaa, kun ruokapalvelu hoiti asian. Sitten vietiin ajokortti, samalla liikkumisenvapaus. Kyllä he papan kanssa vielä kerran taksilla karkasivat vanhaan kotiinsa, joivat kahvit ja palasivat takaisin keskustaan. Vaan kun lopulta vietiin pappakin, ei mummolla ollut enää mitään. Niinpä hän kuihtui kymmenessä kuukaudessa pois. Oli toukokuu 2020 ja luonto oli kauneimmillaan. 

Kuolemaan mummo oli aina suhtautunut luontevasti. Se oli luonnollinen asia, osa elämää. Kerran istuimme saunassa mummon ja siskojen kesken ja puhuimme kuolemasta. Mummo toimi seurakuntapuutarhurina kolmentoista vuoden ajan, ja nähtyään mullassa mönkiviä paksuja raadonsyöjätoukkia hän päätti, että sellaiset eläimet eivät hänen ruumiiseensa kajoa vaan hänet tuhkataan. Kun mummo otti taannoin asian puheeksi ruokapöydässä, häntä käskettiin pitämään suunsa kiinni. Mummo ei voinut ymmärtää, miksi kuolema täytyi piilottaa. Kun hänen veljensä kuoli vauvana, jokainen lapsista sai käydä vuorollaan silittämässä tämän jo viilennyttä poskea. 

En tietoisesti päättänyt lähteä kulkemaan mummon ja papan jalanjäljissä, kun päädyin itsekin opiskelemaan puutarhuriksi. Se vain tapahtui. Kai veri veti kasvien pariin. Jatkokouluttauduin vielä floristiksi ja pääsin loihtimaan kukat mummon hautajaisiin. Vietin pari päivää yksin tyhjässä mummolassa sitomassa kukkia. Toivoin salaa, että heräisin aamukuudelta alakerrasta kantautuviin ääniin, kun mummo aloittaa piirakan paiston, niin kuin ennen. Evakkona mummolla oli kova tarve juurtua jonnekin ja sellainen paikka Kokemäestä hänelle tuli. Se korvasi menetetyn Heinjoen, ja merkitsi mummolle jopa enemmän kuin papalle. Side Heinjokeen kuitenkin säilyi ja siirtyi myös minulle. Juureni kietoutuvat Heinjokeen kuin selittämätön voima, merkityksellisyyden tunne ja lämmin kosketus. Niin kuin mummon halaus.
 

Lilja Mettälä, 23, taiteilija, floristi ja puutarhuri, Paimio