Teemu Parkkisen tarina

Impilahti elämäni matkalla 

Aurinko paistoi sisään mummolan perähuoneen ikkunoista, olin 10-vuotias. Seisoin kirjahyllyn edessä ja luin kirjojen selkämyksiin painettuja tekstejä. Yhdessä niistä luki “Impilahti”. Muistin että minulle oli kerrottu Olavi-papan syntyneen siellä. Lapselle Impilahti oli mystinen paikka, joka ei sijainnut Suomessa, ei ainakaan nykyisen Suomen alueella. Se oli jossain rajan takana silloisen Neuvostoliiton puolella. Tutkin usein tuon kirjan mukana tullutta karttaa. Siinä Impilahden kartassa, pienen pisteen yläpuolella, luki Syskyä. Mietin, “Siinä se on”. 

Pappa ei Impilahdesta puhunut, ei ainakaan meille lapsille, enkä itse pienenä osannut kyselläkään. Pappa ja mummo kävivät vielä jatkosodan aikana Impilahdella, mutta sen jälkeen sinne ei ollut asiaa. Oli varmasti kova paikka kun rakas synnyinkoti jää rajan taakse. Pappa kuoli ennen Neuvostoliiton romahtamista, eikä hän enää päässyt synnyinseudullaan vierailemaan, liekö olisi käynyt vaikka lupa olisi ollut. 

Tuli nuoruus ja kaverit, moni asia elämässäni muuttui toissijaiseksi. Muistan kun osa sukulaisista lähti Impilahti-seuran kotiseutumatkalle. Kiinnostusta reissuun taisi olla, mutta toiset asiat täyttivät elämän, eikä tuolle matkalle tullut lähdettyä. Tuli aikuisuus, parisuhde, häät. Lopulta ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen omat juuret alkoivat jälleen kiinnostaa. 

Vuoden 2012 kesällä suunnittelimme matkaa Petroskoihin, josta jatkaisimme matkaa Laatokan ympäri Pietariin. Tajusin, että Impilahti on reitin varrella ja minulla olisi mahdollisuus käydä siellä ensimmäistä kertaa. Poikamme oli tuolloin 8 kuukauden ikäinen. Otimme hänet tietenkin mukaan. Rajan ylittäminen oli ensimmäinen jännä paikka. Muistan miettineeni silloin, auton ikkunasta ulos katsellessani, kuinka monta kertaa suomalaiset ovat aikojen saatossa sitä tietä kulkeneet molempiin suuntiin, vuoroin iloissaan, vuoroin kyynel silmäkulmassa. 

Rajalta Laatokan pohjoisrannalle oli reilun tunnin ajomatka. Tien varrella näkyi vuoroin rikkaiden venäläisten suuria lukaaleja ja kaatumaisillaan olevia, ehkä suomalaisilta jääneitä, puutaloja. Ristiriita oli silmiinpistävä. Laatokan rannikolle saapuessamme maisemat muuttuivat metsien sijaan jylhiksi kallioiksi, jotka laskeutuivat veteen. Näky oli mieleenpainuva. 

Tiesin, että Impilahden kirkonkylällä asuu inkeriläinen Helena, joka oli sotien jälkeen tullut töihin sähkövoimalaitokseen papan synnyinkodin lähelle. Voimalaitoksen työntekijät majoittuivat papan suvun entisillä mailla. Voimalaitoksen toiminnan loputtua Helena ja hänen miehensä jäivät asumaan papan kotitaloon. Myöhemmin Impilahden kirkonkylälle muutettuaan he pitivät sitä kesäpaikkana. 

Papan synnyinkodin erään liiterin seinään oli kuulemma kaiverrettu papan suvun nimi Laukkanen. Kun suomalaiset lopulta pääsivät aloittamaan kotiseutumatkailun alueella, oli Helena monesti suomalaisten busseja vastassa kysellen, onko matkassa yhtään Laukkasta. Sitten tuli se päivä kun papan sisko astui ulos bussista ja tapasi Helenan. Tästä jäi yhteys Helenaan ja kun itse ensimmäistä kertaa sinne matkustin, lähdimme ensimmäisenä hakemaan Helenaa oppaaksi. 

Otimme Helenan kyytiin pikkubussiimme Impilahden kirkonkylältä ja suuntasimme kohti Syskyää, papan synnyinkylää. Matka oli lyhyt, mutta tiet olivat niin kurjassa kunnossa, että liikkuminen vei aikaa. Autolla ei perille asti päässyt, joten jätimme auton peltoaukealle parin kilometrin päähän ja lähdimme kävelemään polkua pitkin perille. Hetken aikaa käveltyämme, polku päättyi ja siinä se oli, papan synnyinkoti, jota papan veli oli viimeisenä pitänyt ja peltoja viljellyt. Siitä hetkestä asti on tuntunut, että se paikka on minulle tärkeä ja rakas. Syytä tähän en osaa sanoa. Ajattelin mielessäni “pappa, täällä minä nyt olen”.

Helena avasi ulko-oven lukon, että pääsimme katsomaan sisälle. Kävimme hakemassa läheisestä lähteestä vettä ja Helena keitti meille kahvia sekä teetä. Samaan aikaan oma 8-kuukautinen poikani konttasi siinä papan syntymäkodin lattialla. Sitä tunnetta en osaa sanoin kuvailla. Kävimme myös uimassa viereisessä joessa, joka vähän matkan päästä laskee Laatokkaan. Vietimme siellä silloin lämpimän kesäpäivän, jonka loputtua oli aika hyvästellä ja jatkaa matkaa. Olin varma, että tulen käymään siellä vielä uudelleen. 

Vuosien saatossa olen käynyt Impilahdella useita kertoja, useimmiten sukulaisten kanssa. Viimeisen kerran siellä käydessäni Helena oli jo yli 80-vuotias. Hän halusi kuitenkin lähteä näyttämään entistä asuintaloaan ja kesäpaikkaansa tyttärentyttärenpojalleen ja lähti mukaamme. Se tuttu polku auton luota perille oli koko matkaltaan täynnä kaatuneita puita, joten kävelymatka vei aikaa. Perille päästyämme taivas aukesi ja vettä satoi niin lujaa, että jouduimme miltei heti lähtemään kävelemään takaisin autolle. Mietin, oliko se merkki siitä, että tämä oli nyt se viimeinen kerta. Katsoin vielä taakseni ja heilautin hyvästiksi. 

Impilahti, lapsuuden mystinen paikka, on kerännyt ympärilleen konkretiaa elämäni varrella. Se on paikka, jossa olen vain käynyt, mutta siihen peltoaukeaan taloineen on syntynyt vahva tunneside. Vaikka aika on muuttanut sitä seutua paljon, osaan edelleen kuvitella aiemmat sukupolvet elämässä, työtä tekemässä ja iloitsemassa siellä peltojen ja metsien keskellä, Laatokan rannalla.

Karjalaisten sukujuurteni perintöä on, että olen aina ollut kova tekemään. Koko ajan pitää olla jokin projekti käynnissä, jossa pääsee rakentamaan uutta. Olen halunnut toimia mieluummin muiden kanssa kuin yksin. Pidän siitä kun tehdään yhdessä ja vietetään aikaa. Koko työelämäni ajan olen toiminut yrittäjänä monissa eri yrityksissä, se on ollut luontevin tapa tehdä töitä. Myös työelämän ulkopuolella olen lähtenyt moniin asioihin mukaan niin järjestämään erilaisia tapahtumia, viemään asioita eteenpäin kuin esimerkiksi valmentamaan junioriurheilijoita. 

Teemu Parkkinen, 40 v., yrittäjä, opettaja, valmentaja, aviomies ja kolmen lapsen isä, jonka pappa oli syntynyt Impilahdella