Johannes

#MinunJuureni -sarjassa nuoren polven karjalaistaustaiset henkilöt kertovat omista sukujuuristaan ja karjalaisuudestaan. Vuoden 2021 aikana esittelemme karjalaisia pitäjiä tarinoiden kautta.
Hankkeen toteuttavat Karjalainen Nuorisoliitto ja Karjalaisten Pitäjäyhdistysten Liitto. Yhteistyökumppanina on Karjalaisten Sukuyhteisöjen Liitto.

Seuraa meitä myös Facebookissa!

Minun tarinani

Sanna Surakka

Olen saanut kuulla paljon Karjalasta jo hyvin pienestä pitäen. Monesti olen miettinyt, millaista meidän jälkipolvien elämä olisi ollut, jos historia olisi kirjoitettu toisin. Olisinko viettänyt lapsuuteni kesät Sauvon sijaan Johanneksessa Rokkalan joen rannoilla leikkien? Olisiko meillä mökki Riionsaarella? Olisinko päätynyt opiskelemaan kenties Viipurin yliopistoon, enkä Jyväskylään? Historiaa ei voi muuttaa, mutta aina voi antaa mielikuvitukselle siivet ja haaveilla. 

Pienestä asti olen kuvitellut Johanneksen, Kaijalan kylän ja Viipurin loiston mielessäni. Mamman kaipuu ja kotiseuturakkaus ovat jollain tapaa välittyneet myös minuun, vaikka kaikki on vain kuultujen tarinoiden, valokuvien ja mielikuvitukseni varaan rakentunut. Silti minut valtaa aina haikeus, kun mietin menetettyä Karjalaa. Historia on kiinnostanut minua aina, ja tämä sukuni tarina on vaikuttanut tähän varmasti suuresti. 

Perimätietoa on täydentänyt matkat Karjalaan, jonne olen päässyt kahdesti. Viimeisin reissumme oli kesällä 2017, ja tuo matka oli täynnä sekä ilon että surun kyyneleitä. Edellisen kerran olin käynyt mamman kotipaikalla lapsena, ja oli mahtavaa päästä tekemään tämä matka uudestaan mamman ja muun suvun kanssa nyt myös aikuisena. Viipuriin saapuminen tuntui hyvin epätodelliselta. Ihan kuin olisimme tulleet suomalaiseen kaupunkiin, jossa aika oli pysähtynyt jonnekin vuosikymmenien taakse. Kävelimme ympäri kaupunkia ja ohitimme arkkitehtuuriltaan upeita rakennuksia. Samalla näimme sortumispisteessä olevia taloja, jotka muistuttivat sodasta ja Viipurin historiasta. Mukanamme oli kirjoja kuvineen vanhasta Viipurista, ja olikin mielenkiintoista vertailla eri paikkojen ulkonäköä ennen ja nyt. Pyöreän tornin kulmalla katselimme toria ja mamma muisteli, missä kohtaa heidän toripaikkansa oli ollut. Hän oli pienenä tyttönä ennen sotia ollut isänsä mukana torilla myymässä mm. perunoita ja lanttuja.

Matkan tärkein osuus oli Johannes ja Kaijalan kylä. Mamman kotipaikasta muistuttivat enää talon pielessä kukkivat ruusupensaat, jotka vielä vuosikymmenien jälkeen sitkeästi muistuttivat, että tässä oli joskus ollut koti. Mukana meillä oli kuva tuosta kodista ja kukkivista ruusupensaista vuodelta 1938. Seisoimme mamman kanssa sillalla ja katselimme virtaavaa Mattilan koskea, jossa he olivat lapsena leikkineet. Saimme tarkan kuvauksen siitä, missä mikäkin rakennus oli sijainnut ja miten kaikki oli muuttunut jo silloin, kun he olivat välirauhan aikana päässeet palamaan Kaijalaan. Muistelimme menneitä polvia ja kippistelimme kuohuvalla heidän kunniakseen!

Olen mammalleni äärimmäisen kiitollinen siitä, että hän ei kipeistä muistoista huolimatta ole halunnut unohtaa juuriamme. Hän on aina avoimesti kertonut matkastaan. Muiden evakoiden tapaan hänen elämässään on Karjalan menetyksen jälkeen ollut aina läsnä tietynlainen juurettomuus. Repäistiinhän hänet ja monet muut juuriltaan kesken lapsuuden ja nuoruuden. Silti karjalainen identiteetti on välittynyt vahvana sukupolvesta toiseen. Yksi tärkeimmistä häneltä oppimistani asioista on ollut sitkeys katsoa eteenpäin tulevaisuuteen ja vaalia hyviä muistoja. Olen kuullut sanottavan, että karjalaisiin luonteenpiirteisiin on perinteisesti liitetty sitkeyden lisäksi myös iloisuus ja puheliaisuus. Nämä ovat kyllä aina vahvasti läsnä, kun mamman puolen sukumme on koolla – puheensorinaa ja naurunremakkaa tapaamiset täynnä. 

Minulla ja mammalla on ollut jo muutaman vuoden käynnissä projekti, jossa kirjoitamme ylös hänen muistelmiaan niin lapsuudesta kuin vuosien varrelta muutenkin. Lisäksi olen haastatellut häntä videolle, jotta myös tulevat sukupolvet saavat kuulla Karjalasta mamman kertomana. Kannustankin myös muita karjalaisia sukujuuria omaavia nuoria käymään näitä keskusteluja suvun historiasta vanhempien ja isovanhempien kanssa vielä, kun se on mahdollista. 

Sanna Surakka, 29 v., Hyvinkää

Juuret Johanneksessa Kaijalan kylässä isoäidin Helinä Anttilan (o.s. Kurki, s. 1932) puolelta. Esivanhempia mamman isä Toivo Kurki (s. 1901, Kaijala) ja vaimonsa Lyydia (o.s. Nikkola s. 1905, Viipurin mlk:n Ylä-Sommee), Toivon isä Konsta Kurki (s. 1871, Kaijala), vaimonsa Charlotta (o.s. Stade, s. 1870, Johanneksen Riionsaari), Konstan isä Kaapriel Kurki (s. 1833 Koiviston Kurkela) ja vaimonsa Katariina (o.s. Reponen s. 1851, Johanneksen Revonsaari).

Minun tarinani

Henna Reponen

"Olen onnellinen siitä, että meillä puhuttiin aina menneistä, vaikka kaikkea ei lapsi ymmärtänytkään. Meillä on aina opetettu olemaan kiitollinen siitä mitä on, viitattu siihen, että evakot ovat kaiken itse tehneet ja rakentaneet. Pienestä asti arvostin sitä suuresti. Katsoin ihannoiden heitä, jotka olivat itse rakentaneet talonsa, navettansa, tilansa ja pikkuhiljaa päässeet jaloilleen. Omat juureni juurtuivat Veikkarin kylälle Sahalan tilalle, mutta sen tilan juuret ovat Johanneksessa. Minulle on kerrottu, että meidän kotitilan nimen Sahala sai äijä perheineen tuotua evakkovaunussa kotoaan, kun lähtivät. Niitä harvoja asioita, mitä meillä sieltä Johanneksesta on täällä nykyään."

Lue täältä Henna Reposen tarina johannekselaisista sukujuuristaan.

Tarina Johanneksesta

Kansainvälinen Johannes

Uuraan vientisatama oli osa Johannesta vuoden 1931 loppuun asti, sen jälkeen osa Viipurin kaupunkia. Satama oli erikoistunut puutavaran vientiin ja sitä kasvatti varsinkin Saimaan kanavan synty 1800-luvulla sekä heti itsenäisyyden alkuvuosina tehty kanavan laajennus. Suuretkin valtamerialukset pystyivät tulemaan Uuraaseen, jonne johti hyvä syväväylä. Kesäkuun viimeisenä päivänä 1931 satamaan saapui maailman kauneimmaksi purjealukseksi tituleerattu nelimastoparkki Herzogin Cecilie. Kaksi vuotta myöhemmin se kävi Uuraassa toisen kerran, mutta silloin tuo vilkas satamapaikka oli jo Viipurin kaupunginosa.

Purjealusta sanottiin maailman kauneimmaksi, ja uljas näky se on ollutkin. Kiistatta se oli suurista purjealuksista nopein, koska voitti mittarina olleen suuren vehnäpurjehduksen Australiasta Englantiin useimmin – kaikkiaan neljästi. Kaksi kuukautta ennen Johannekseen tuloa oli juuri saavutettu kolmas voitto. Kyseessä oli rankka laji, kolme kuukautta täydessä lastissa purjehdusta myrskyisten merialueiden kautta. Vehnälasti tarkoitti Herzogin Cecilien kohdalla 52 000 säkkiä, niitä menneen ajan isoja 80 kilon säkkejä. Tällaisiin kuljetuksiin suuret purjealukset olivat kilpailukykyinen ratkaisu. Herzogin Cecilie oli pituudeltaan hieman yli 100 metrin alus. Sen ylimmät purjeet nousivat liki 50 metriin kannelta mitattuna ja purjepintaa aluksella oli kaikkiaan 4200 m². Teräsmastot tekivät tällaisen mittakaavan mahdolliseksi.

Suuret purjealukset herättävät nykyään melkoisen kansanliikkeen ja niitä tullaan katsomaan kauempaakin. Ilmiö ei ole mitenkään uusi, vaan tunnistettavissa jo 1920- ja 1930-luvuilta. Viestintä oli hieman hitaampaa, mutta alukset viipyivät lastattavana päiväkausia tai jopa viikkoja. Herzogin Cecilie saapui Maarianhaminasta, kotisatamastaan. Tulo Uuraaseen merkitsi puutavaralastin noutoa. Se viipyi Viipurinlahden vesillä yhdeksän päivää ja sai lastitilansa puolilleen sahatavaraa. Sieltä matka jatkui Kotkaan, jossa lastitila täytettiin, ja syksyllä koko lasti oli päässyt määränpäähänsä Afrikan itärannikolle. Aluksen kokka suunnattiin sieltä kohti Australiaa, ja niin vuoden kierto täyttyi uuden vehnälastin noutoon.

Miksi Johannes on Johannes?

Kuntia alettiin perustaa 1860-luvulla siten, että seurakuntien alueista tehtiin maalla myös kunnallishallinnon alueita. Siksi kunnan nimeksi otettiin useimmiten seurakunnan nimi. Apostoli Johannes oli paikallisesti kappeliseurakunnan kirkon suojelijana jo 1600-luvulta alkaen. Seurakunta itsenäistyi Viipurin maaseurakunnan alaisuudesta 1850-luvulla ja nimeksi tuli Johannes ja siitä se siirtyi luontevasti kunnan nimeksi. Ratkaisu ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys siksi, että samalla kunnan nimellä oli toinenkin tavoittelija. Apostoli Johannes oli myös Taipalsaaresta jo 1600-luvulla itsenäistyneen seurakunnan suojeluspyhimys. Seurakunnan nimeksi vakiintui Joutseno. Kuntaa perustettaessa nousi esiin vahva toive ja tavoite nimetä se Johannekseksi eikä Joutsenoksi. Hanke ei kuitenkaan onnistunut, sillä nimi oli ehditty varata meidän kotikuntamme käyttöön. Perusteeksi mahdollisesti riitti seurakunnan nimivalinta, mutta olivat johannekselaiset asiassa hivenen nopeampiakin. Johanneksen kunnan perustamisnumero oli 168 ja Joutsenon kunnan 173.

Johanneksen sukuja ja henkilöitä

Kaijalan kylässä yleisimpiä sukunimiä olivat mm. Hiiri, Hänninen, Hörkkö, Kaijanen, Kontto, Kosonen, Kurki, Loikas, Paakkanen, Puusa, Rastas, Seppä ja Väntsi. Karhulan kylän yleisimpiä sukunimiä olivat tyypilliset johannekselaiset nimet Hasko, Hyle, Hölttä, Karhu, Kesäläinen, Koli, Kontto, Lenkkeri, Paju, Raininko, Sailola, Sairanen, Skyttä, Teräväinen, Toivonen ja Uski. Riionsaaressa esiintyi sukuniminä Stade, Lehtniemi, Soitamo, Lempiäinen, Loikas, Kottonen, Laakso ja Nuorinko. Räihälän kylässä sukuniminä mainitaan Venäläinen, Suikki ja Reponen.

Villinsaaren kylässä esiintyi sukuniminä Haltia, Hankala, Engvist, Muuriaisniemi ja Suuluhta. Haltiansaarelta mainitaan nimet Haltia, Salmen ja Pentti. Revonsaaren kylässä oli Hankala-, Mannonen-, Karhu-, Montonen-, Hänninen-, Alftan- ja Virolainen-nimisiä. Lisäksi  siellä asuivat Ahokas, Pyökäri, Haltia, Haapajoki, Kurimo ja Niemelä sekä Hentula, Karvanen, Haltia Hyytiäinen ja Reponen. Revonsaaresta merten taakse läksijöitä ovat olleet mm. Miettinen, Reponen ja Pyökäri.

Suurin tila Johanneksessa oli Kirjola. Kirjolan hovin omisti 1400-luvulla Kirjosen suku. Myöhempinä omistajina ovat olleet mm. Anton Alfthan ja Bakun Naftayhtiön perustajan insinööri Ludvig Nobelin leski, rouva Edla Nobel, joka rakennutti 1903 valmistuneet arkkitehtonisesti arvokkaat rakennukset. Tilalla toimi mm. kanojen ja vesilintujen siitoskeskus. Edla Nobelin vävy, tohtori Georg Oleinikoff perusti harvinaisen puutarhan läheiselle Yrjönsaarelle, ”Tohtorinsaarelle”. Hän kasvatti lasisessa ansarissa mm. viinirypäleitä, persikoita, munakoisoa ja maissia. Kartanon puutarhassa oli 400 ulkomaista puuta, pensasta ja kukkaa.

Tunnettuja henkilöitä

Hackmannin ja Nobelin sukujen lisäksi Johanneksessa viihtyi kesähuviloiden asukkaita esimerkkeinä arkkitehti Otto I. Meurman Mustikkaniemessä ja Uno Ullberg Kiikkuniemessä.

Lähteet: Johanneksen pitäjän historia, Lauri Airikka: Kappale Johannesta, kirkonkirjat, Tuula Virsulta saadut tiedot, Toivo Mårdilta aikoinaan saadut tiedot, kartta ja tietoja teoksesta Johannes Muistoja kuvina.