Henna Reposen tarina

Mummoni Kerttu Reponen (o.s. Pyökäri) oli kotoisin Revonsaaresta ja minun äijä Kaarlo Reponen Koskijärveltä. Tarinaani viitoittaa se, miten isovanhempani ja vanhempani ovat minua kasvattaneet sekä miten heidän juurensa ovat näkyneet minulle ja minussa. 

Meillä on Paimiossa Veikkarin kylällä Sahalan tila. Kun olin 4-vuotias, mummo ja äijä jäivät eläkkeelle ja vanhempani jatkoivat tilan pitoa. Muutimme mummolaan ja rakensimme mummolle ja äijälle talon pihan toiselle puolelle. Sain olla mukana rakennustöissä, mutta en saanut oikeita työkaluja. Minulla oli sellainen lasten muovinen työkalusarja. Menetin hermoni sokkelin muottilautojen kanssa, kun en saanut oikeita nauloja liikkumaan muovivasaralla. Olin saanut työtehtäväksi puhdistaa lautoja nauloista, jotta pystyimme kierrättämään ja keräämään naulat talteen. Kerran polkaisin paljain jaloin naulaa ja naula lävisti jalkapohjan; parkuhan siitä tuli. Isä kantoi minut tupaan ja jalka paikattiin. Olimme veljeni kanssa kuulleet, että Lempi-täti oli astunut naulaan Kannaksella käydessä. Siellä oli etsitty ratamon lehtiä jalkaan laastariksi ettei haava tulehtuisi. Mekin etsimme niitä veljen kanssa, vaikka niitä ei nyt tarvittukaan – eikä lopetettu kesäisin paljain jaloin ulkona juoksemista.

Mummo ja äijä pitivät meidät lapset: minut, pikkuveljeni ja -siskoni, poissa tieltä, että äiti ja isä saivat tehdä töitä rauhassa. Vaikka äijän polvet olivat työvuosista kuluneet, me lapset saimme leikkiä hevosta äijän kanssa ja äijä konttasi tupaa ympäri lapset selässä. Äijä teki meille pajupillejä ja kävimme usein kävelyllä metsässä, marjassa tai sienessä. Äijä opetti kaikki kasvit ja puut, eläimetkin jos niitä näkyi. ”Mikäs kukka tuo on?” hän kyseli kävelyillämme meiltä lapsilta. Pujotimme metsämansikoita heinän varteen ja veimme mummolle. Usein olimme vanhempiemme kanssa navetalla ja opettelimme tilan töitä. Olimme kiinnostuneita ja halusimme olla mukana melkein kaikessa. Poikimisia sai katsoa vain hiljaa olkipaalin päältä istuen tai ikkunan takaa ulkona. Mummo ja äijä haastivat aina vahvalla murteella ja molemmat tätini ovat omaksuneet myös sen tavan haastella. Kun menin kouluun, olin hirveän ylpeä, että osasin sanoa pronominit myös ”mie, sie, hää, myö, työ, hyö”. 

Mummo oli aina rauhallinen, lohdutti ja kuunteli. Mummolla oli taito hakea yhteistä käsitystä asiaan kuin asiaan ja lopettaa alkavat kinat ennen alkuaan. Mummo oli armollinen, rehellinen ja vahva nainen, jonka muisti oli aivan käsittämätön: hän muisti kaikki pienetkin asiat ja yksityiskohdat. Mummon ja äijän kertomat tarinat ovat jääneet hyvin mieleen, esimerkiksi mummon kertoma evakkoreissu saaresta mantereelle. Miten hänellä jäi eväskori laiturille, mutta naapurit toivat sen seuraavalla veneellä. Miten pitkän matkan he kävelivät äitinsä kanssa. Miten he päättivät kävellä pidemmän matkan tietä, eivätkä suunnanneet radan varteen, niin kuin huonojalkaisemmat, vaikka lapset olivat hyvin pieniä. Asema, jonne osa heidän porukastaan suuntasi, pommitettiin. Kuinka kauan tuo evakkomatka kesti ja mihin he perheenä päätyivät. 

Olen onnellinen siitä, että meillä puhuttiin aina menneistä, vaikka kaikkea ei lapsi ymmärtänytkään. Meillä on aina opetettu olemaan kiitollinen siitä mitä on, viitattu siihen, että evakot ovat kaiken itse tehneet ja rakentaneet. Pienestä asti arvostin sitä suuresti. Katsoin ihannoiden heitä, jotka olivat itse rakentaneet talonsa, navettansa, tilansa ja pikkuhiljaa päässeet jaloilleen. Omat juureni juurtuivat Veikkarin kylälle Sahalan tilalle, mutta sen tilan juuret ovat Johanneksessa. Minulle on kerrottu, että meidän kotitilan nimen Sahala sai äijä perheineen tuotua evakkovaunussa kotoaan, kun lähtivät. Niitä harvoja asioita, mitä meillä sieltä Johanneksesta on täällä nykyään.

Teimme lapsesta asti paljon töitä tilalla. Kun äiti ja isä jatkoivat tilan pitoa, piti rakentaa uusi lantala ja remontoida navetta. Samoihin aikoihin Suomi liittyi Euroopan Unioniin, joka osittain toi tilanpitoon myös uusia tuulia. Näin aikuisena katson ihaillen vanhempiani, miten kaikki on sujunut niinkin hyvin tilan ja meidän kolmen lapsen kanssa. Me teimme perheenä paljon töitä, ja perheeseemme on aina kuulunut myös isovanhempani, samoin isän ja äidin sisarukset. Ja vaikka tehtiin kovasti töitä, aina oltiin vieraanvaraisia. Jos joku tuli käymään, aina oli tapana, että keitetään kohvit. Ja naurettiin, oltiin hyvällä mielellä, kun sai tehdä töitä. Eläimet on aina hoidettu kuin perheenjäsenet.

Periksiantamattomuuteni moneen asiaan kumpuaa tilan töistä, niin kuin meidän kaikkien perheenjäsenten. Nykyään voisi olla helpompaa, jos ei olisi niin periksiantamaton, mutta minut on kasvatettu, että joissain asioissa täytyy jaksaa, vaikka olisi kuinka vaikeaa. En sanoisi, että minua on kasvatettu karjalaiseksi, mutta juureni ovat olleet vahvat, minussa näkyy sama periksiantamattomuus, rauhallisuus ja kyky kokea sydämellä kaikki ihmiset ja eläimet. Minä olen kasvanut ympäristössä, jossa kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Yhteistyön ja yhteisön pitää olla vahva, että selvitään. Tämä elämäohje kantaa.

Kuuntelen mielelläni tarinoita menneistä ajoista ja varsinkin viimeisten lähivuosien aikana on ollut virkistävää kuulla elämästä, jota ei määrittänyt sosiaalinen media tai se, kuinka monesti urallasi ehdit sairastaa burnoutin tai työuupumuksen. Se kiire mitä nyky-yhteiskunnassa valitettavasti ihannoidaan, on vääristynyttä. Ei paljon työmäärän tekeminen vie yksin työuupumukseen, vaan asenne miten vastaanotat työt ja miten mielekkääksi työt koet. Minun lapsuudessani on aina tehty paljon töitä, mutta olen pienestä asti kokenut, että koska niitä haluttiin tehdä, eivät ne painaneet raskaudellaan mieltä maahan.

Itsenäisyys ja halu pärjätä itse kasvoivat minulla lukioaikana. Maailma avartui ja aukeni, kun kuplani laajentui kotitilan ja kotipaikkakunnan ulkopuolelle. Lopulta löysin paikkani opiskelemassa rakennusinsinööriksi. Työskentelen kehitysinsinöörinä pääkaupunkiseudulla asuntorakentamisessa. Olen tunnistanut vahvuudekseni organisointikyvyn, projektinhallinnan ja kyvyn ratkaista ja tarttua ongelmiin. Minun on helppo hahmottaa kokonaisuuksia ja hallita useampaa asiaa samanaikaisesti. Vahvuuteni kumpuavat tilalla kasvetusta nuoruudesta. Mielentila, jossa tehdään se mitä luvataan, ei anneta periksi, arvostetaan luontoa ja ollaan sanansa mittaisia ovat lapsuuden arvoja, jotka ovat kantaneet tähän päivään saakka. Haluan rakentaa hyvinvoivaa ympäristöä, yhteisöä ja yhteiskuntaa.

Minulle on jäänyt elävästi mieleen tarinat, miten äijä rakentaessaan oli keksinyt kaikkia konsteja, miten pystyi yksin rakentamaan tilan rakennuksia, kun oli pystyttävä. Ehkä tämä viitoitti minut rakennusalalle. Se ei ole pelkkää matemaattista laskemista, vaan ongelmanratkaisua ja kekseliäisyyttä, sääntöjen kunnioitusta ja noudattamista sekä kokonaisuuksien hahmottamista. Koko lapsuuteni olen nähnyt rakentamista, yhteisön vahvuutta ja haasteita: miten yhteisön tuki kantaa ja miten suuret yhteiset kokemukset yhdistävät. Olen ollut mukana Johannesjuhlilla Paimiossa ja Liedossa, sekä lapsena leikkimässä että varttuneena auttamassa järjestelyissä. Johannesjuhlat konkretisoivat meidän karjalaisten evakkojuurten yhteisön, joka harvoin enää muutoin näkyy.

Minun ikäpolvelleni eivät karjalaiset sukujuuret juuri näkyneet. Koulussa ei korostettu mistä kukakin on kotoisin, mutta olin aina ylpeä juuristani. Yläasteella meitä useita, joiden isovanhemmat olivat kotoisin Kannakselta. Olimme ehkä keskivertoa äänekkäämpiä, joten opettajamme risti meidät ”iloisiksi karjalaisnaisiksi”. Minusta me kaikki olemme saman auringon alla vaatteita kuivaamassa, ja siksi ei yhden sukujuuret saa isompaa kultareunusta kuin toisten. On todella hienoa ja arvokasta, että meillä on juuret, jotka asettavat meille perimän ja ominaisuuksia pärjätä nykyelämässä. Olen aina halunnut olla vahva ja sellaiseksi olen kasvanut. Koen, että olen perinyt mummoni ominaisuuksia olemalla vahva nainen, joka näkee ja kokee jokaisen elävän, ihmisen ja eläimen suurella sydämellä. Halu auttaa jokaista, periksiantamattomuus ja sitkeys ovat periytyneet minulle.

Yksi hienoimmista piirteistä isovanhemmissani oli, että ihmisten ja jokaisen ajatuksien kunnioituksen lisäksi he miettivät aina eteenpäin tehden valintoja ja töitä sen mukaan, että seuraavilla sukupolvilla olisi hyvä olla. Niin kuin evakko varmasti ymmärsikin, tavara on toisarvoista, mutta mielenrikkautta ja toiselle annettua aikaa ei kukaan voi keneltäkään viedä pois. Olen kiitollinen kaikista tarinoista ja elämänohjeista, jotka olen saanut isovanhemmiltani. Itselle hankittu tai annettu tavara ei rikastuta meitä kuin hetkellisesti, mutta aika, jonka annamme rakkaimmillemme ja olemme heille läsnä, on kultaakin kalliimpaa ja se lämmittää sydämissämme aina.

Tämä tarina on yhtä rönsyilevä ja hyppivä kuin meillä aina kerrotut tarinat ovat. Mutta se on minun tarinani ja kerronta tulee varmasti juuristani, sillä minulle on aina kerrottu paljon tarinoita. Minä jatkan omaa tarinaani insinöörinä, joka pyrkii antamaan oman työpanoksensa auttaakseen tulevaisuuden tekijöitä, yhteisöä ja ympäristöä siten, että pärjäämme jatkossakin, vaikka maailman kehitys kiihtyy koko ajan. Minä olen myös insinööri, joka lomillaan ja välillä muutenkin työskentelee kotitilalla, sillä siellä tilalla on minun juureni ja siellä tunnen olevani kotona.

Henna Reponen, rakennusinsinööri (AMK), 31, Vantaa

Juuret Johanneksessa isän puolelta. Isovanhemmat Kerttu Reponen os Pyökäri s. 1931 Revonsaaresta, Kaarlo Reponen s. 1927 Koskijärveltä, molemmat Johanneksen pitäjästä.