Kirvu

#MinunJuureni -sarjassa nuoren polven karjalaistaustaiset henkilöt kertovat omista sukujuuristaan ja karjalaisuudestaan. Vuoden 2021 aikana esittelemme karjalaisia pitäjiä tarinoiden kautta.
Hankkeen toteuttavat Karjalainen Nuorisoliitto ja Karjalaisten Pitäjäyhdistysten Liitto. Yhteistyökumppanina on Karjalaisten Sukuyhteisöjen Liitto.

Seuraa meitä myös Facebookissa!

Minun tarinani

Emmi Kuittinen

Minulla on hatara muisto jostain hyvin varhaisilta vuosilta, että olemme kuusi vuotta vanhemman siskoni kanssa mummolassa ja piirtelemme pöydän ääressä, sisko katsoo seinällä olevaa Suomen karttaa ja kertoo, että mummo onkin syntynyt alueella, joka ei ole enää Suomea ja että hän joutui lähtemään sotaa pakoon. Se tuntui lapsesta kamalan jännittävältä. Sen jälkeen olen kyllä kuullut asiasta moneen kertaan myös itseltään Irja-mummolta, äidinäidiltäni, joka on syntynyt Kirvussa, Sairalan kylässä. Mummo on hyvä tarinankertoja ja olen aina tykännyt kuunnella hänen juttujaan. 

Karjalaan ei ole liittynyt perheessämme sen kummemmin häpeää kuin kultareunustakaan – ehkä asiaan vaikuttaa se, että mummo oli vielä pieni lapsi, 5-vuotias, talvisodan syttyessä. Mummon tarinoissa evakkoon lähtöön on liittynyt jännittäviä ja hauskojakin käänteitä. Ensimmäisellä kerralla hän oli sairaalassa Viipurissa tulehtuneen silmän takia, kun tuli tieto, että nyt pitää siirtyä toiseen paikkaan. Pikku-Irjalla oli tietenkin huoli, löytääkö äiti hänet – onneksi löysi ja evakkoon lähdettiin ja päädyttiin Hämeenkyröön. Toisella kertaa naapuri tuli tuomaan sanaa heidän kotiinsa polkupyörällä. Kun aikuiset naiset olivat itkeneet sisällä uutta lähtöä, oli mummoni nähnyt tilaisuutensa tulleen, ottanut naapurin polkupyörän ja opetellut ajamaan. Vasta vähän aikaa sitten ymmärsin, että mummoni vanhemmat, Liisa ja Onni, ovat todennäköisesti kaivanneet kotiseutuaan kovasti, koska halusivat palata heti kun se oli mahdollista. Minulla kun oli paluusta vain mielessä tarina, että he olivat asettuneet tyhjillään olevaan taloon, luvan kanssa, sillä heidän oma talonsa oli tuhoutunut talvisodassa. Mummoni perheessä mentiin aina aikaisin nukkumaan, ja kylän pojat olivat tulleet kiusaamaan ja koputtelemaan ikkunoita. Mummon isosisko Marja oli löytänyt jostain joulupukin naamarin, laittanut sen kasvoille ja katsonut ikkunasta ulos. Häirintä loppui siihen. 

Olen koulutukseltani kansanmuusikko ja erikoistunut karjalaiseen perinteeseen ja itkuvirsiin. Mummoni juuret ovat varmasti osaltaan vaikuttaneet kiinnostuksen kohteisiini, mutta itse asiassa en ole perehtynyt Karjalankannaksen perinteeseen. Olen käynyt muualla Karjalassa useasti, mutta häpeäkseni tunnustan, etten ikinä Kirvussa! Asia on alkanut vaivata minua paljon, ja heti kun matkustaminen on taas turvallista, aion lähteä. Olen myös mukana Karjalasta kolttien maille -hankkeessa, jossa pohdin juuria yhdessä karjalaisjuurisen Amanda Kauranteen ja kolttasaamelaisen Anna Lumikiven kanssa, ja aion vihdoin ottaa selvää, mitä Kirvussa laulettiin.

Minulta usein kysytään itkuvirsien yhteydessä, onko juureni Karjalassa. Kyllä on, mutta eihän Kannaksella itketty. Sitä paitsi sukuni on luterilainen, ja äänellä itku oli ortodoksien perinnettä. Mutta tunteita mummoni kyllä osaa näyttää – hän voisi olla ammattinauraja. Joskus hän on jopa tokaissut, että nyt tekisi mieli nauraa ja antanut palaa. Koen, että mummolla ja hänen sisaruksillaan on kyky nähdä maailma vähän koomisessa valossa. Nähdä huumoria siellä, missä kaikki muut eivät näe. Mummo muistelee, että monissa tilanteissa lapsena hän ei voinut katsoa siskoaan Marjaa, kun olisi alkanut naurattaa niin kamalasti. Niin kuin vaikka pyhäkoulussa, kun veisattiin ”On meillä aarre verraton”. Heidän isoveljensä kun oli Aarre. Tunnistan nämä piirteet täysin itsessäni ja omissa siskoissani.

En ole halunnut uskoa paikallisiin stereotypioihin, mutta työskennellessäni vuonna 2015 Helsingissä Vartiokylän seurakunnan hoivamuusikkona kiersin paljon alueen palvelutaloja. Toisista vanhuksista tuli minulle erityisen läheisiä – oli mummoja, joiden kanssa yksinkertaisesti synkkasi. Kun kysyin, mistä he ovat kotoisin, olivat he lähes poikkeuksetta kotoisin jostain Viipurin seudulta. Ehkä heidän olemuksessaan oli jotain omasta mummostani tuttua. Usein siellä oli se hassu huumori kaiken taustalla. Kuten mummoni nyt jo edesmennyt Marja-sisko totesi minulle, äidilleni ja siskoilleni: ”On se ihana, kun teidän kanssa saa nauraa. Toiset on niin kamalan vakavia.”

Emmi Kuittinen, 37, kansanmuusikko, Helsinki

Tarina Kirvusta

Kirvu – huopatossuja ja kuhnepyttyjä

Kaikkihan tunnemme juoksijasuuruus Paavo Nurmen. Hän kuten monet muutkin urheilijat – ja taiteilijat – kävi hakemassa kuntoa ja luomisvoimaa Kirvun Luonnonparantolasta, jossa syötiin vain kasvisruokaa ja kalaa ja otettiin kuhne-kylpyjä ammeissa. Ohjelmassa oli vesi-, savi- ja lämpöhoitoja. Luonnonparantolassa ei saanut juoda edes kahvia, ja hoidossa olevat ihmiset saattoivat reippailla kirkonkylän kahviloihin salaa. Erästäkin kahvilaa sanottiin Harha-askeleksi – niin kova oli kahvinhinku joillakin. Paluu Luonnonparantolan ravintolasali Katumukseen saattoi olla ankeahko. Mutta vaivojen ja sairauksien parantuminen korvasi kyllä puuttuvat nautintoaineet. Luonnonparantolassa oli myös vesiliukumäki, ehkä Suomen ensimmäinen, ken tietää... Liukumäestä laskettiin puisilla kelkoilla suoraan ihanan Herajärven suloiseen syleilyyn. "Rehhuu ettee ja pylly vettee", sanottiin.

Kirvussa oli useita huopatossutehtaita. Kirvu vastasi ennen sotia yli 60 prosentista Suomen huopatuotetuotannosta. Hiljaista kuin huopatossutehtaalla, sanotaan. Mutta sehän ei pidä ollenkaan paikkaansa. Huopatossutehtaalla koneet paukkuvat ja kolisevat kun lampaan villaa karstataan ja huovutetaan. Tarpeeksi kun on kolisteltu, niin jalanmallisten muottien päälle muotoillaan tätä huopaa ja syntyy huopatossuja, kirvulaisia eli "Suomen parhaimmiksi tunnettuja huopikkaita vailla vertaa". Sodan jälkeen tehtaat siirtyivät pois Karjalasta ja jatkoivat eri puolilla jäljelle jäänyttä Suomea. Huopikkaat huopikkaat äiti koettaa piilottaa...

Karjalassa ja tietysti myös Kirvussa oli kovia laulumiehiä ja -naisia. Kaikkein innokkain taisi olla opettaja, kanttori, valtiopäivämieskin, Nestor Emanuel Huoponen, joka päätti houkutella Kirvun väkeä laulamaan kuoroissa. Syntyi Kirvun Lauluseura, joka järjesti monet isot laulujuhlat. Kuuluisa säveltäjämestari Oskar Merikanto sävelsi Lauluseuralle oman Laulajain marssin: On voima mi mielet nuorentaa ... se on laulun tenhoisa taika!

Laulun vastapainoksi myös paini, urheilu ja voimistelu kiinnostivat kovasti. Kirvussa oli monia urheiluseuroja ja voimisteluyhdistyksiä, kuuluisin taitaa olla vieläkin toimiva Kirvun Vilkas. 

Kirvun sukuja ja henkilöitä

Yleisimpiä sukunimiä Kirvussa olivat mm. Inkiset, Kuismat, Niukkaset, Räihät, Munukat, Akkaset, Henttoset, Jääskeläiset ja Pakariset.

Vuoden 1818 henkikirjoituksessa mainittiin sukuja, jotka olivat olleet Kirvun kantasukuina jo 1500-luvulla. Mainittuja sukuja olivat Velling (ent. Laukkanen), Ovaska, Kiuru ja Munukka Kirkonkylässä, Karvaset Karvalassa, Apuset Apulassa, Ahokkaat Aholassa, Munukat Maamäessä, Hämäläiset Lietlahdessa ja Mertjärvellä, Räikköset ja Hallikaiset Mertjärvellä, Hynniset ja Meroset Vallittulassa, Tosikat Vehkapäässä ja Puusniekat Torajärvellä.

Vanhoja kirvulaisia tiloja

Jokirinteen tilan omistajat Apulan kylässä olivat vuodesta vuodesta 1918 ministeri Juho Niukkanen ja hänen puolisonsa Vivi (o.s. Hupli) sekä isännän äiti Maria Niukkanen (o.s. Apunen). Tila oli ollut isännän äidin suvulla useita sukupolvia. Sen kanssa olivat yhdysviljelyksessä Kosenrinnan, Räikkösen ja Mattilan tilat. Tilan talouskeskus oli Helisevänjoen rannalla. Tilalla oli karjaa ja viljan viljelystä. Sieltä vietiin viljaa, karjatuotteita ja perunoita Viipuriin.

Laurilan tila Kirvunkylässä oli Juho Ovaskan omistuksessa vuodesta 1936 Tuomas Ovaskan jälkeen. Tila oli ollut saman suvun hallinnassa vuodesta 1605. Juho ja Anna Ovaska saivatkin sukukunniakirjan Enson maatalousnäyttelyssä vuonna 1936. Tilalla kasvatettiin karjaa ja kylän ensimmäisinä vehnää. 

Mennan tilan Mertjärven kylässä omistivat Tuomas ja Anna Jantunen (o.s. Patjas) vuodesta 1920. Osa tilasta ollut isännän suvulla usean polven ajan. Talouskeskus sijaitsi Jääsken—Kirvun maantien varrella, Mertjärven rannalla. Tilalta myytiin Ensoon viljaa ja rehuja.

Ahomäki Matikkalan kylässä oli Matti Kuisman ja hänen puolisonsa Annin (o.s. Ovaska) omistuksessa vuodesta 1916. Tila oli ollut isännän suvulla useita sukupolvia. Talouskeskus sijaitsi viljelysten keskellä, maantien varrella, Helisevän järven rannalla. Tilalla kasvatettiin viljaa ja juurikasveja ja pidettiin karjaa. Viljaa, lihaa ja voita myytiin Viipuriin. Tilan sekametsästä myytiin saha-, faneeri- ja polttopuita.

Kirvun vaikuttajista tunnetuin on Juho Niukkanen (1888–1954). Hän oli pitkäaikainen kansanedustaja ja tärkeä poliittinen vaikuttaja. Hän oli eduskunnassa vuosina 1917–1933 ja 1936–1954. Hän toimi mm. apulaismaatalousministerinä, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä, valtiovarainministerinä ja puolustusministerinä.

Suku- ja muita seuroja:

Munukka-Munnukka Sukuseura
Ovaskan sukuseura
Kykkäsen sukuseura
Kuisman sukuseura
Henttosen sukuseura
Inkilän kylätoimikunta
Kirvun Koprat
Kirvu-Kerho ry

Lähteet:

Kirvu.fi-sivusto
Kirvun kirja, Ylönen Aulikki Helsinki 1954
Sukutilat Webissä-tietokanta