Karoliina Veijon tarina

Minun tarinani

Karoliina Veijo

Äidin puoleiset juureni vievät Laatokan pohjoissaaristoon, Sortavalan maalaiskuntaan. Äidinäitini Ester Lahnaviik (ent. Pulkkinen, o.s. Pulkkanen) oli kotoisin Tulolan saaren Soukanrannasta ja isoisäni Arvi Pulkkinen viereiseltä Riekkalan saarelta. Jo edesmennyt enoni Seppo Pulkkinen ehti vielä syntyä Karjalassa välirauhan aikaan, ja minusta oli tavattoman hienoa lukea hänen ajokortistaan, että syntymäpaikka Sortavala. Äitini Pirkko Veijo, (o.s. Pulkkinen) syntyi sotien jälkeen syksyllä 1946 Raahessa.

Evakkouden koittaessa, isoisäni Arvin Maria-äiti ja Antti-isä sekä ukin sisarukset Aune, Yrjö, Eino, Eeva ja Kyllikki asettuivat asumaan Keski-Suomeen, Saarijärvelle, Tarvaalan kauniisiin järvenrantamaisemiin. Käydessäni ensimmäistä kertaa itärajan takana ymmärsin Summasjärven maiseman merkityksen heille. Tarvaalan näkymät muistuttavat paljon Riekkalan rantoja.

Äidin perhe asui ensin Raahessa ja muutti sieltä Loviisaan ja edelleen Raumalle. Isovanhempieni erotessa muuttivat mummoni, äitini ja enoni Yrjö-sedän luo Saarijärvelle. Siellä heitä olikin sitten kokonaisen suvun verran karjalaisia Keski-Suomessa. Mummoni isä Lauri Pulkkanen menehtyi jo välirauhan aikaan sairaskohtaukseen Sortavalassa. Hänen vaimonsa Anna Pulkkanen (o.s. Hopia) ja osa sisaruksista muuttivat Soukanrannalta Pihtiputaalle. Muut mummoni sisarukset ripotteli evakkous pitkin Suomea.

Isäni Heikki on kotoisin Keski-Suomesta. Isäni isän Urho Tapio Veijon elämä linkittyy myös Karjalaan, hän opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa. Isältä kuulin moneen kertaan vaarini sotakokemuksista Karjalankannaksella mm. Koukkuniemessä. Taistelu Karjalasta ja Suomen itsenäisyydestä oli lähellä viedä vaarini sotatantereilla. Hänen kaulastaan meni läpi kolme luotia, ja jollei paikalla sattumoisin olisi ollut taitava tanskalainen kirurgi, en olisi koskaan tavannut vaariani. Itse asiassa minuakaan ei olisi. Niin paljon kuin karjalaisuuteen ja Karjalaan liittyykin kauneutta, iloa ja ihanuutta, rankka sotahistoria ja sen perintö ovat yhä lähellä.

Olen aina viihtynyt ikäihmisten seurassa ja kuunnellut mielelläni heidän kertomuksiaan ja kokemuksiaan. Arvi-ukkini jäi minulle hieman etäisemmäksi, mutta muistan erään iltapäivän, jonka vietin hänen luonaan Raumalla kahden serkkuni kanssa. Opiskelin silloin elokuva-alaa ja minulla oli äänitysvälineet mukana. Jututimme ukkia ja hän kertoi kokemuksiaan mm. sotavuosilta. En vielä silloin tiennyt, että toimisin muutamaa vuotta myöhemmin tuotantopäällikkönä elokuvassa, joka kertoi Tali-Ihantalan taisteluista, joissa ukkinikin oli nuorena sotilaana ollut. Noiden hurjien pommitusten keskellä hän on ollut vasta 22-vuotias nuorukainen ja yksivuotiaan Seppo-enoni tuore isä. Muistan ukin kertoneen, että Tali-Ihantalan räiskeet kuulemma vielä kesti, mutta Lapin sota kauheuksineen olisi saanut jäädä väliin.

Työskentelin kahdessa Åke Lindmanin ohjaamassa suurelokuvassa Etulinjan edessä ja Tali-Ihantala 1944. Elokuvaprojektien myötä taisteluiden tuhot avautuivat hyvin elävinä silmieni eteen. Elokuvista järjestettiin erityisnäytöksiä veteraaneille ja muistan, kuinka he lopputekstien jälkeen astelivat kyynelposkisina ulos saleista. Eräs heistä pysähtyi eteeni ja puhe vain pulppusi hänestä. Elokuva oli avannut oven sota-ajan muistoihin, muistoihin, joista hän ei ollut kertonut koskaan aiemmin kenellekään. Elokuva ja sen yhteisöllinen katsomiskokemus aseveljien kanssa antoivat luvan tuntea ja puhua pitkään vaietuista asioista.

Elokuvat tehtiin taltioimaan historiaa jälkipolville, mutta myös kunnioittamaan veteraaneja. 60 vuotta sodan päättymisen jälkeen nuo elokuvat pystyivät auttamaan kipeiden traumojen avaamisessa ja tarjoamaan omalta osaltaan sielunhoitoa ihmisille, joista liian moni oli ollut yksin kokemustensa kanssa. Elokuvat kuvasivat pääosin sotilaiden kokemuksia, mutta loputtomat räjähdykset ja valtava tuho saivat vääjäämättä ymmärtämään syvemmin myös sitä raastavaa todellisuutta, mitä evakkous ja kodin ja rakkaan Karjalan lopullinen jättäminen on mm. isovanhemmilleni tarkoittanut. Karjalaisen tunteellisena haluaisin kietoa käteni jokaisen kotinsa ja kotiseutunsa menettäneen ympärille ja lohduttaa.

Taiteilen monella sektorilla; valokuvaan, teen valokuvataidetta, kirjoitan runoja ja lyriikoita, sävellän ja teen graafista suunnittelua. Laulan mielelläni ja työn alla on nytkin muutamia musiikkiprojekteja. Olen harrastanut monenlaisia kädentaitoja ja tanssinut ja näytellyt. Taiteilu, luominen ja luova ajattelu on minulle luontaista ja juontanee osaltaan juurensa karjalaiseen perimääni.

Ennen kuin olin itse edes käynyt Karjalassa, kirjoitin äitini matkakuvien ja hänen kertomustensa pohjalta runon Tulolansaari. Se ja kaksi äidin kirjoittamaa Karjala-aiheista runoa löytyy vuonna 2016 julkaistusta kirjasta Keski-Suomen Karjalaisia runoja. Äidin Kaipauksen siemen runon innoittamana kirjoitin laulun Kaipaus kauniin Karjalan maan. Jyväskylässä toimiva Sortavalan pitäjäseura on ottanut laulun omakseen ja esitti sen mm. Karjalaisilla kesäjuhlilla 2017. Laulun sanat ja nuotit löytyvät ohesta.

Kesäkuussa 2018 matkustin elämäni ensimmäistä kertaa Venäjälle ja Karjalaan. Olin varautunut näkemään pahasti rapistuneen pienen kaupungin, mutta Sortavala olikin virkeä ja kivan näköinen paikka. Muut matkaseuralaiset tiesivät kertoa, että kaupunkia on kunnostettu ja entisöity paljon. Sen näki, ja se oli varsin iloinen yllätys. Hieman jännittävämpi yllätys oli keskustasta Riekkalan saareen johtava silta. Monelta olisi jäänyt ajamatta jyrkkien, ponttonimaisten metallirakenteiden yli ne pienet pakettiautot, joilla matkasimme Lambergin lomakylään. Bussi piti jättää mantereen puolelle.

Saapuessamme lomakylään, koin tulevani kotiin. Kaunis lahti, kumpuilevat kalliorannat, metsien vehreys, Laatokan kimallus, pellot… Kaikki vaan tuntui niin tutulta. Koin välittömästi ja luontevasti olevani siellä enemmän kotonani kuin koskaan aiemmin missään muualla. Kävi ilmi, että eräs Kuopiosta bussiimme astunut mies ei yöpyisikään lomakylässä, vaan hän oli menossa tutun venäläisperheen vierastaloon muutaman kilometrin päähän. Minä, äitini ja serkkuni Samu hyppäsimme samaan kyytiin, koska selvisi, että tuo vierastalo oli rakennettu ukkini kodin kivijalan päälle. Täytyihän meidän piipahtaa kotona.

Tervehdimme mukavaa venäläisperhettä. Ojensimme karamellituliaisia ja varsin vaatimattomalla yhteisellä sanallisen kommunikaation määrällä esittelimme itsemme ja vaihdoimme kuulumisia. Hymyilimme paljon. Minä kuvasin pihapiiriä ja maisemia, joissa ukkini oli lapsuutensa viettänyt ja ihmettelin elämää.

Kuvasin matkalla muutenkin paljon. Olen muokannut otoksista kerrostetun ja sinisävyiseksi väritetyn Valamo- ja Laatokka-aiheisen valokuvataideteoksen. Pääasialliset kuvauskohteeni ovat arkkitehtuuri, puistot ja puutarhat, ja niinpä Sortavalassakin minua kiinnosti rehevän luonnon lisäksi kaunis, vanha rakennuskanta. Nousi kyyneleet silmiin, kun näin bussin ikkunasta juuri palaneen Wivi Lönnin piirtämän sairaalan puiset rauniot. Se oli ollut todella upea rakennus, Laatokan rannalla, melkein Sortavalan keskustassa.

Meidän oli tarkoitus käydä nykyään asumattomassa Tulolan saaressa päiväretkellä, mutta keli oli sinä päivänä niin kurja, että jätimme väliin venematkan ja horsmikossa tarpomisen. Muutama sitkeä matkakumppani tuon retken kuitenkin toteutti ja siten saimme edes kuvaterveisiä Soukanrannan sateisilta ja tuulisilta rantakallioilta. Toivottavasti pääsen vielä jonain päivänä itsekin käymään mummoni kotikonnuilla.

Laatokalla veneily tuli minulle tutuksi Valamoon suuntautuneen retken myötä. Pienellä, katetulla moottoriveneellä huristelu vei noin tunnin suuntaansa. Mennessä oli aurinkoista ja matkan edetessä aloin todella ymmärtää tuon järven valtavan koon. Perille päästyämme kiertelimme tovin luostarin ympäristössä ja kävimme sisällä kirkossa, joka sodan aikaan oli toimittanut mm. perunakellarin virkaa. Kirkon takana, pienessä sivukappelissa oli tarjolla mitä ihanin kokemus; loisteliaan, kultakoristeisen arkkitehtuurin keskellä istahdimme penkeille ja kuuntelimme munkkien ja vierailevan oopperalaulajan huikeaa minikonserttia.

Kellon raksuttaessa aivan liian nopeaan tahtiin, kipitin ripeän oppaamme perässä kauniiden puiden katveessa ja räpsin alkavassa tihkusateessa kuvia, minkä kerkesin. Sataman läheisessä puutarhassa oli myynnissä kauniita huiveja ja koriste-esineitä. Ostin hopeanvärisen rintaneulan, joka odottaa yhä sopivaa käyttötarkoitusta. Ehkä puen sen ylleni seuraavaan pitäjäseuran tapaamiseen mennessäni.

Tulomatkalla Laatokka esitteli meille voimaansa, ja lähes puolimetriset aallot hyppyyttivät venettämme melkoisesti. Muutama matkakumppani taisi hieman pelätä, eikä ihan suotta. Minä keskityin taltioimaan Laadoganmeren tyrskyjä ja ikkunaan piirtyviä pisaroita. Lipuessamme Sortavalan satamaan, oli jälleen poutaisaa ja aurinko lämmitti mukavasti. Satamasta hurautimme käymään vielä juuri avautuneessa, kalliolouhokseen tehdyssä sotamuseossa ja mukanamme ollut veteraani sai venäläiseltä oppaaltamme varsin kunnioittavan ja kohteliaan vastaanoton. Sotahistoriasta ja ylipäätään historiasta kiinnostuneille, tuo noin tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta, Lahdenpohjassa, sijaitseva museo on ehdottomasti käymisen arvoinen. Matkalla näkee samalla kaunista Pohjois-Laatokan saaristoa ja maalaismaisemia.

Minulle karjalaisuus on kaunista. Ihmiset ovat avoimia, tunteikkaita, iloisia, taiteellisia ja luonnollisen hengellisiä. Karjalaisten yhteys luontoon on vahva ja karjalaisten yhteys karjalaisiin on vahva. Karjalaisten keskellä en koskaan tunne olevani yksin. Karjalaiset juuret, yhteisöllisyys ja syvä välittäminen kantavat. Karjalaista perua lienee puhelias, supersosiaalinen ja ihmisrakas luonteeni.

Minun karjalaisuuteni on pitkälti äitini karjalaisuutta, hänen kauttaan minuun kopioitunutta sanallista ja kulttuurillista henkistä perintöä. Jaamme karjalaisuuden, enkä voisi kertoa juuristani ilman äitini tarinoita ja yhdessä hänen kanssaan kokemiani karjalaisuuteen liittyviä asioita. Olen niistä hyvin kiitollinen.

Vaikka haastelenkin itse melko puhdasta keskisuomalaista suomea, tuntuu Karjalan murre varsin omalta ja luontevalta ja välillä huomaammekin esimerkiksi äitini kanssa vain hurpottavamme karjalaisittain. Pitäjäseuran tapaamisissa omakin sanallinen ilmaisu laajenee aivan automaattisesti karjalan murteen suuntaan. Lapsuudessa kuulin karjalan murretta mm. vieraillessamme isotätini Hiljan luona.

Varhaisimpia muistojani Karjala-aiheisista tarinoista ovat lapsuuteni iltasatuhetket, kun äiti luki minulle mm. Vuokko Niskasen kirjoittamia ja ala-asteen aikaisen opettajani, Sanna Hietalan, kuvittamia Hiekkalan lapset -kirjoja. Ne kertovat kirjailijan lapsuusperheen elämästä Käkisalmessa. Vuokon äiti oli mummoni ja isotätini Hilsun serkku ja hän kirjoitti eräässä noista kirjoista näin:

”Kaupungin toisella puolella asui Hilja-täti. Hänen luokseen lapset pääsivät joskus kylään. Mutta Hilja-tädin luona ei saanut lekkua. Lekkuminen oli riehumista. Se oli kielletty, sillä Hilja-tädin asunnossa oli paljon kauniita tavaroita hyllyillä ja pöydillä. Hilja-tädin luokse oli aina mukava mennä. Hilja-tädin luona oli nytkin yhtä mukavaa kuin tavallisesti. Juotiin kahvia ja syötiin pikkuleipiä. Aikuiset juttelivat kaikenlaista. Eivätkä lapset lekkuneet liikaa.”

Tuo Hilja-täti, jonka luona ei saanut lekkua on Ester-mummoni isosisko Hilsu, jonka minäkin lapsena Hilsun asuessa Jyväskylässä tunsin. Hilsun perintöä ovat mm. kaunis puinen kyytiheponen eli Karjalasta saakka mukana kulkenut veistos sekä pieni herätyskello, jonka pintaan on kaiverrettu: ”Hilja 24.12.1927”.

Vuonna 2014 äitini koosti kirjaksi Hiljan tarinan. Hilsu – Soukanrannan tyttö -teoksen sivulta 32 löytyy valokuva, johon taltioin edellä mainitut Hiljan esineet. Kävimme yhdessä äidin kanssa läpi tekstiä ja minä taitoin kirjan, otin sitä varten kuvia, skannasin vanhoja mustavalkopotretteja, piirsin karttagrafiikkaa ja tein äidin Karjalassa ottamien kuvien pohjalta kirjan kannen. Tuo yhteisprojekti sitoi yhteen kolme sukupolvea karjalaisnaisia ja on kunnianosoitus tämän maan hiljaisille Hiljoille, joista jokainen olisi oman kirjan arvoinen.

Muistan Ester-mummoni hymyileväisenä, lempeänä ja lämpimänä ihmisenä, joka valmisti aina saunaillan päätteeksi uuniriisipuuroa. Karjalanpiirakoita söimme usein toisen, keskisuomalaisen Impi-mummuni luona. Isoäitini tapasivat toisiaan useissa erilaisissa juhlissa ja he pitivät kovasti toisistaan. Kaikki pitivät heistä. Ester toimi Saarijärvellä koulun keittäjänä ja saimme moneen kertaan nauttia hänen mainiosta ruuanlaittotaidostaan. Toinenkin mummo oli melkoinen keittiömestari. En muista koskaan nähneeni Ester-mummoa huonolla tuulella, saati vihaisena. Hän oli kiltti, pehmeä ja rauhallinen. Taisi olla hyräileväinenkin. Minäkin laulan aina ollessani hyvällä tuulella.

Ester-mummon tai mumpun, kuten häntä kutsuimme, kuolemasta tulee kesällä 22 vuotta ja silti vielä nytkin, kun tätä kirjoitan, alkaa itkettää. Kaipaan kaikkia isovanhempiani, mutta tänään mietin, että olisi niin mukava viettää hetki juuri mumpun kanssa. Ihan vaan olla. Ja mikä etuoikeus olisikaan ollut käydä yhdessä hänen kanssaan Soukanrannalla, hänen lapsuutensa maisemissa, istua rantakallioilla ja kuunnella Mattilanlahden liplatusta.

Olen ollut muutamia vuosia mukana Jyväskylässä toimivan Sortavalan pitäjäseuran toiminnassa. Kanssakarjalaisia on aina mukava nähdä, ja ilmapiiri tapaamisissa on iloinen, lämmin ja välitön. Kaikki nuo ovat piirteitä, jotka olen oppinut yhdistämään vahvasti karjalaisuuteen. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut käydä Karjalassa ja menisin mielelläni sinne vielä jonain päivänä uudelleen. Sitä odotellessa on esimerkiksi Sortavalan pitäjäseuran tapaamisissa, karjalaisilla kesäjuhlilla ja Karjalan matkalla tapaamieni muiden samoilta seuduilta kotoisin olevien ihmisten tapaaminen ollut lohdullista, mukavaa, mieltä lämmittävää ja hulvattoman hauskaa. Karjalaiset tuntuvat aina jotenkin välittömästi tutuilta.

Yhteys omiin juuriin on kaikilla luonnostaan vahva. Jos tuo yhteys on kadoksissa, täytyy vain tietää mistä etsiä noita esivanhempien synnyinseuduille johtavia säikeitä. Kun juuret ovat Karjalassa, on pitäjäseura oiva paikka aloittaa tutkimusmatka omaan historiaan ja sitä kautta itseensä.

Karoliina Veijo, 46, Jyväskylä, valokuvataiteilija, runoilija, lauluntekijä, elokuva-alan moniosaaja

Tutustu Karoliina Veijon taiteeseen

Facebook-sivut

Instagram

TULOLANSAARI
kirjoittanut Karoliina Veijo

Keikkuvat laineet
Jäävät taakse
Kun veneen kokka
Suhahtaa rantakaislikkoon

Kumisaapas hakee tuntumaa
Ensimmäinen askel
Tätä olen odottanut
Kauan

Pieni seurueemme
Piirtää tarpoessaan
Uusiksi Ikivanhan polun

Eteenpäin
Ylöspäin
Loivaa rinnettä
Vihreyden valtaamaa
Ja purppuraisten tähkien

Horsmikon takana
Seisoo edesmenneen navetan runko
Lehmänkello kilkattaa
Sini-Jussi kaataa mirrin kuppiin maitoa
Pohjois-Laatokan tuuli
Taikoo korviini menneisyyden ääniä

Kuljen rapautuneen harmauden vieritse
Rakennus vetää minua puoleensa
Vaikka aamulypsyn aika meni jo
Seitsemänkymmentä vuotta sitten

Nostan katseeni
Kohti kesäkuisen koivikon latvustoa
Hengitän syvään
Karjalan ilmaa

Lehvästön humina
Hyväilee sieluani
Luonto juurruttaa minut pikkuhiljaa
Kotisaari tuntee kulkijan

Raudusten
Pihlajien
Katajien meri
On portti
Kylämme laitamille

Astun aukealle
Ja henkeni salpautuu
Kuinka voi olla kotona
Paikassa
Jossa ei ole koskaan ollut

Tuolla
Liekkumäki
Mattilanlahti
Tutusti vettä kohden viettävät pellot
Luontoäidin viljelemät
Ennen elantona toimineet

Vilkaisu karttaan
Tuolla on pohjoinen
Suunta kohti
Isovanhempien taloa
Jonka muodon
Kivijalka paljastaa

Sammal suojaa raunioita
Smaragdisen maton keskellä
Nyökkäilee kissankello
”Ka tänne päi, tänne päi.
Käy peremmäl laps hyvä...”

Astun kiveyksen yli
Istahdan ja huokaan
Mikä näkymä
Talon ikkunoista
Onkaan ennen avautunut

Eläväinen kyläyhteisö
Kimmeltävän lahden pohjukassa
Lukuisissa askareissaan

Viattomuus
Puhtaus
Luonnollisuus
Rauha

Vietän pitkän tovin
Esivanhempien huomassa
Kaappikello naksuttaa hiljalleen
Lettivehnänen tuoksuu
Ja pihalta kantautuu
Lasten riemu

  * * * * *

Tämä oli matkani määränpää
Kesällä kaksituhattakolmetoista
Tulolan saari
Avasi oven historiaan
Sukuni alkulähteille

Tulolan saari
Kotisaari
Kiitos, että sain sinut nähdä

KAIPAUS KAUNIIN KARJALAN MAAN
Säv. & san. Karoliina Veijo

Kaipaus kauniin Karjalan maan,
syttyy sielussa salaa.
Sielu Karjalan niityille palaa.
Palaan sinne minäkin.

Loiske aavan Laatokan soi.
Keinun laineilla valon.
Laine rantaamme vie, kotitalon,
talon tutun vielä nään.

Tuulen lempeys hiuksiini käy,
kampaa letille viljan.
Lettivehnänen tuoksuu ja hiljan
Hilja lauloi haaveillen:

Koivuhaat, kalke lehmänkellojen.
Tuoksuu kesä. On rauha.
Liekkumäki, nauru, leikit lapsuuden.
Liehuu tuulessa punamusta nauha.
Värit Karjalan tummia on,
mutta sielussa loistaa valo Auringon.

Kaipaus kauniin Karjalan maan,
syttyy sielussa salaa.
Sielu Karjalan niityille palaa.
Palaan sinne minäkin.