Suistamo

#MinunJuureni -sarjassa nuoren polven karjalaistaustaiset henkilöt kertovat omista sukujuuristaan ja karjalaisuudestaan. Vuoden 2021 aikana esittelemme karjalaisia pitäjiä tarinoiden kautta.
Hankkeen toteuttavat Karjalainen Nuorisoliitto ja Karjalaisten Pitäjäyhdistysten Liitto. Yhteistyökumppanina on Karjalaisten Sukuyhteisöjen Liitto.

Seuraa meitä myös Facebookissa!

Minun tarinani

Ida Patrikainen

Olen Pohjanmaalta kotoisin oleva historian opiskelija, joka ei vielä täysi-ikäistymiseensä mennessä ollut Kouvolaa idempänä käynyt eikä juuri ollenkaan omista karjalaisista sukujuuristaan tietoinen. Kaikki kuitenkin muuttui varsin pian sen jälkeen, kun oma äitini alkoi perin pohjin perehtyä aiheeseen eikä siinä kauaakaan kestänyt, kun olin jo itsekin mukana ensimmäisellä kotiseutumatkallani. Isoisoisäni  Vihtori oli kotoisin Suistamolta Ahvenlammen kylästä ja hänen lähtiessään evakkoon tänne rannikolle päin tapasi hän isoisoäitini Kertun. Edustan sen verran uutta sukupolvea, etten ehtinyt tavata Vihtoria hänen elinaikanaan, mutta Kerttu-tummu puolestaan toimi eräänlaisena tärkeänä ”suuräitinä” koko suvulleni aina vuoteen 2017 saakka. 

Pidän yhtenä ominaispiirteenäni tarvetta hankkia minua ympäröivästä maailmasta ja sen ilmiöistä  jonkinlainen selitys – miksi asiat ovat niin kuin ne ovat ja miten ne ovat sellaisiksi tulleet. Sen vuoksi koulutusvalintani ja mielenkiintoni historiaa kohtaan ei varmaan ole lopulta kovin yllättävää, ja koen, että omien juurien tutkiminen selittyy myös samalla piirteellä. Äitini hurahtaessa karjalaisuuteen oli minunkin pakko alkaa selvittämään, mistä tässä on oikein kyse, ja nyt ymmärränkin, kuinka tärkeää omien juurien  tunteminen oman identiteetin kannalta on. Vaikka minun tapauksessani en koskaan henkilökohtaisesti edes tavannut tätä henkilöä, joka sitoo minut karjalaisuuteen, koen silti, että ymmärrän omasta suvustani ja tärkeistä sukulaisistani enemmän nyt, kun olen aiheeseen perehtynyt. Ylipäätään karjalaisuudesta  oppiminen on rikastuttanut omaa tietämystäni ja tapaani tarkastella kulttuuria. Erityisesti Suomen historiaan suuntautuneena on karjalaisuudesta tunteminen syventänyt omaa tietämystä ja tuonut siihen uusia näkökulmia. Omien juurien tunteminen on opettanut myös olemaan ylpeä omasta sukunimestä, josta minulle pienempänä naljailtiin. 

Suistamo on sikäli minulle ja koko suvulleni merkityksellinen, että perehtyminen sukujuuriin lähti liikkeelle rakkaan Kerttu-tummun kuolemasta ja siihen liittyneestä surutyöstä. Suistamosta on tullut lähisuvulleni eräänlainen ”meidän juttu”, ja Suistamo ikään kuin kokoaa sukumme koolle vielä tänäkin päivänä niin kuin se on koonnut jo vuosia sitten – sekä fyysisesti perinnematkoilla että henkiselläkin tasolla mielenkiintoisissa keskusteluissa ja ajatuksenvaihdossa. Oma isoisäni, eli Vihtorin poika, on minulle myös hyvin läheinen ja koen tuntevani hänet jokseenkin syvemmin nyt kun olen päässyt tutustumaan hänen sekä muiden sukulaisteni kautta Vihtoriin – tähän mystiseen, tuimaluonteiseksi kuvailtuun mieheen, jonka kaikki muut sukulaiseni tunsivat paitsi minä. Suistamo myös tuo eräänlaista konkreettisuutta oman sukuni historiaan, sillä se ei ole vain jokin paikan nimi historian kirjoissa, vaan yhä tänäkin päivänä olemassa oleva pitäjä kirkkoineen ja kyläteineen, jossa muuten harvinainen sukunimeni tulee milloin missäkin muistolaatassa vastaan. Merkityksellisyyttä tähän innostukseen totta kai tuo myös Suistamon Perinneseuran toiminta, ilman sitä ja muita samanlaisia sukujuuria omaavia henkilöitä kiinnostus aiheeseen tuskin olisi yhtä suurta. Tieto karjalaisista sukujuurista olisi todennäköisemmin jäänyt vain hassun nippelitiedon tasolle, josta kertoa sattumalta tutuille. Nyt olen ottanut jopa tehtäväkseni sen, että uudetkin kaverini tulevat jossain vaiheessa suhdettamme kuulemaan karjalaisuudesta. Opiskelijabudjetillakaan ei ole suuri taloudellinen menetys tukea tätä tärkeää toimintaa olemalla perinneseuraan kuuluva jäsen. Seurailen muutenkin aktiivisesti karjalaisten järjestöjen toimintaa. 

Karjalaisuus on opettanut minulle kotiseututunnetta. Rakkaus omaa kotiseutua kohtaan tulee tietenkin ilmi kuullessa evakkojen tarinoita kauniista Karjalasta ja tuskan tunteesta, kun sinne ei enää pääse, mutta itse en ole juuri koskaan kokenut kummoisempaa kotiseututunnetta siihen paikkakuntaan, jossa olen itse kasvanut. Olen aina ajatellut, että koti on siellä, minne sen tekee, siinä se. Päädyin vaihtamaan maisemaa toisena välivuotenani, kun muutin Pohjois-Karjalaan Joensuuhun vuodeksi, ja a voi voi, kuinka hyvä päätös se olikaan. Jokin yleisessä ilmapiirissä, ympäristössä ja ihmisissä iski täydellisesti, ja ensimmäistä kertaa tunsin oikeaa, rehellistä kotiseutuylpeyttä. Jonkinlaista nykykarjalaisuutta nuo piirteet kaiketi edustivat, enkä itse ajattele, että aitoa karjalaisuutta on vain rajan tuonpuoleisilla alueilla. Omien opintojeni vuoksi muutin vuoden jälkeen takaisin rannikolle, mutta lupasin itselleni, etteivät nämä jäähyväiset olisi. Minulla on kuitenkin se onni verrattuna evakkoihin, että voin aina palata tuolle seudulle. En halua edes  kuvitella, kuinka surullinen ajatus olisi, että pääsy sinne estyisi johtuen täysin oman vaikutusvallan ulkopuolisista asioista. Olen pohtinut paljon, että olisiko minulle muodostunut yhtä vahva tunnesidos johonkin muuhun paikkaan, jonne olisin muuttanut Joensuun sijasta. Äitini (luonnollisesti) epäilee tätä vahvasti. Ehkä jotkin piilossa olevat geenit minussa vetävät minua itään päin, ne kuitenkin määrittävät jopa pelottavan suuren osan omasta identiteetistämme. 

Olen vieraillut Suistamolla kahdesti. Perinneseuran matkalle on ensikertalaisenkin helppo lähteä mukaan, ja ehdottomasti olen lähdössä matkoille tulevaisuudessakin sukulaisporukkamme kanssa. Vihtorin ja hänen veljensä kotipihoille tarpominen junaraiteita pitkin keskellä metsää olivat matkojen ehdottomat kohokohdat ja pysäyttävä kokemus. En voinut olla pohtimatta, mitä isoisäni päässä mahtoi liikkua, kun hän siellä tallusteli omilla perintötiluksillaan. Myös Bukulein hautausmaa, josta löytyi useiden esivanhempieni hautoja, oli vaikuttava. Miltähän heistä mahtaisi tuntua, jos tietäisivät, että heidän jälkeläisensä ovat tulleet länsirannikolta asti vielä yli sadan vuoden, monien sukupolvien jälkeenkin heitä sinne asti muistamaan? Mielestäni on kaunis ja lohdullinenkin ajatus, ettei ihmisen muisto katoa vielä pitkään kuolemansakaan jälkeen. Minusta on hyvin tiivistetty äitinikin kertoma viisaus, että meille tärkeät ihmiset elävät kanssamme niin kauan kun joku heidät muistaa. Tämä kiteyttää myös koko karjalaisen perinnetyön ytimen – karjalaisuus elää eikä se ole mihinkään kadonnut niin kauan, kun sen kulttuuria ja perinteitä vaalimme.

Ida Patrikainen, 22, historian opiskelija, Oulu

Tarina Suistamolta

Suistamolla on aina elänyt tietäjiä ja runonlaulajia, vahvoja sanan voiman mahtajia. Sellainen oli Mihein Sotikka. Hänen kerrotaan jäädyttäneen vedet sanan voimalla. Suuri tietäjä ja runomies Mihein Sotikka syntyi Suistamolla vuonna 1747, ja sai silloin nimen Zotik Miheinpoika Plattonen. Jos Mihein Sotikka jäädyttikin järven vedet, niin tarinan mukaan toinen suistamolainen taitoniekka loitsusi jäätyneen järven taas sulaksi.

Mihein Sotikan pojat perivät suvussa sanan ja laulun mahdin. Heistä varsikin nuorin Ondrei Sotikainen, oli kuuluisa runonlaulaja. Suistamo on tunnettu runonlaulajistaan ja itkuvirsien esittäjistä. Monet heistä ovat tämän tietäjän ja runomies Mihein Sotikan jälkeläisiä. Kuuluisia suistamolaisia runonlaulajia ja kanteleensoittajia 1800–1900-luvuilla olivat mm. Pedri Shemeikka, Iivana Misukka, Konstantin Kuokka, Jehkin Iivana, Iivana Onoila, Teppo Jänis ja Timo Lipitsä. Näitä aikansa suuria taiteilijoita kutsuttiin laulujuhlille ja muihin tilaisuuksiin. Syntyi ilmiö “vaeltavat laulajat”. Iivana Onoila muun muassa kierteli Suomen maata ja esiintyi kouluissa. 

Suistamon itkijät tiedettiin laajalti. Karjalan äidiksi kutsuttu Matjoi Plattonen, Oksenja Mäkiselkä, Maria Ryymin ja Martta Kähmi kulkivat esiintymässä häissä ja hautajaisissa, Matjoi Plattonen ulkomaita myöten. Itkuvirret ovat häissä ja hautajaisissa esitettäviä improvisoituja valitusrunoja. Itkijän kautta purkautui yhteinen suru. Iivo Härkönen, myös Sotikaisten sukua, oli tunnettu runoilija, kansanperinteen tallentaja ja kirjailija. Runoilija Konsta Toivonen kaatui Tolvajärven taisteluissa joulukuussa 1939.

Suistamo oli metsäinen ja runsasvetinen pitäjä. Läntisenä rajana oli muinaisen meteorin aukkoon muodostunut Jänisjärvi, ja itäisenä rajana talvisodan ajoista laajasti tunnetuksi tullut Kollaan taistelumaasto. Carl Ludvig Engelin suunnittelema Suistamon Pyhän Nikolaoksen kirkko valmistui vuonna 1844. Kirkko on kunnostettu suomalaisvoimin, ja sitä käytetään kesäisin Suistamon laulujuhlien juhlallisuuksiin. Kirkon vieressä on suistamolaisten sankarihaudat muistomerkkeineen.

Suistamo-nimen etymologiaa

Asiakirjoissa nimi Suistamo mainitaan todennäköisesti ensimmäistä kertaa vuonna 1500 Novgorodin Vatjan viidennneksen verokirjassa yhtenä Sortavalan pitäjän kylistä. Muita vanhoja kirjoitusasuja ovat Suistama, Svistama, Suistoma ja Suistamo. Kansan suussa nimi Suistamo liittyi usein verbeihin suistua tai suistaa. Tarinoissa kerrotaan ensimmäisestä tai jostain muusta asukkaasta, joka olisi kaatunut ja sanonut suistuneensa maahan. Näin olisi nimi saanut alkunsa. Tarinoita on kerrottu myös Suistamonjärvessä asuneesta vetehisestä, joka suisti järvellä liikkuneita veneitä. Luultavimmin Suistamon nimi pohjautuu maastosanaan suisto ja suistomaa, jolla tarkoitetaan kylän lähellä sijainnutta Suistamojoen suuta. Vanhan asiakirja-aineiston perusteella kylän nimi alun perin olisi ollut Suistomaa.

Suistamolaisia sukuja

Suistamolla asui ennen sotia mm. seuraavia sukuja: Allinen, Blinnikka, Buljugin, Haimakainen, Ihatsu, Kasa, Kirjavainen, Kontro, Kuljukka, Kyyrönen, Lytsy, Maljonen, Manu, Markov, Mämmi, Niikko, Nykky, Patrikainen, Primetta, Saatsi, Sannikka, Tajakka, Teppo, Venkula ja Votkin. 1930-luvulla sukunimien ”suomentaminen” yleistyi. Aikansa ”julkkissukuja” olivat mm. Bogdanov, Härkönen, Kuokka, Kähmi, Lipitsä, Lösönen, Misukka, Onoila, Plattonen, Ryymin, Shemeikka, Sotikainen, Taronen, Valokainen ja Vuorinen. 

Sukututkimukseen ja sukuihin liittyviä kirjoja on tehty mm. seuraavista suvuista: Blinnikka, Hoffrén, Härkönen, Kirjavainen, Lipitsä, Manu, Pakkanen, Rieppo, Shemeikka, Sisso, Sotikainen-Lytsy, Tajakka ja Votkin. Lisäksi on tehty laajoja sukututkimuksia, joita ei ole julkaistu kirjoina.