Maarit Salon tarina

Miun mummo ol Löytömäelt

"Jo Karjalan kunnailla lehtii puu."

Kuullessani tämän tutun laulun mieleni valtaa haikeus. Olen usein pohtinut, miltä mummostani on tuntunut, kun hän joutui 17-vuotiaana talvisodan keskellä jättämään rakkaan kotiseutunsa ja lähtemään perheensä kanssa kohti tuntematonta. Lähtö tapahtui nopeasti, ja vain tarpeellinen otettiin mukaan. Yllä leijui koko ajan pommikoneiden uhka. Rankoista kokemuksistaan huolimatta mummoni säilytti kuitenkin karjalaisen positiivisen elämänasenteensa ja luottamuksen tulevaan. Hän oli karjalainen nainen, joka kohtasi muut ihmiset aina suurella sydämellä. Iloisen ja sosiaalisen luonteensa lisäksi ihailin suuresti myös mummoni avoimuutta ja vieraanvaraisuutta. Oli mukavaa kuunnella mummoni tarinoita, joita hän "haastoi" karjalan murteella. 

Mummoni Helvi Salo (o.s. Seppänen) syntyi Löytömäellä Vahvialan pitäjässä vuonna 1922. Hänen isänsä Anton Seppänen oli ollut nuoresta pitäen kylän keskeinen vaikuttaja, "kylän ukko", jolla oli elämänsä aikana monia luottamustehtäviä. Mieleeni on jäänyt tarina, jonka mukaan Löytömäen koulua oltiin lakkauttamassa. Asioiden mutkistuessa Anton totesi: "Lähen Virolais-Jussin kanssa puhumaan". Helsingin reissu kannatti ja Löytömäen koulu sai jatkaa toimintaansa. Tämä on juuri sitä karjalaista tahdonvoimaa ja sinnikkyyttä, jota myös mummostani löytyi.

Seppäsen perheessä musisoitiin paljon yhdessä. Perheen kaikki kolme tytärtä olivat innokkaita laulajia Miina-äidin säestäessä heitä kanteleella. Mummoni osasi monia kappaleita ulkoa ja keksi lauluihin helposti omia stemmojaan, joita hän opetti myös minulle. Mummon kanssa oli aina kiva laulaa yhdessä. Innostus musiikkiin on siirtynyt myös jälkipolville. Mummoni lapsenlapsista kaikki opettavat työkseen musiikkia ja harrastavat kuorolaulua. Olemmekin leikkimielisesti ristineet itsemme "Seppäs-pedagogeiksi", joiden tavoitteena on ylläpitää ja viedä eteenpäin karjalaista rempseää asennetta ja laulun iloa. Uskon, että olemme omaksuneet mummoltamme ja omilta vanhemmiltamme myös ahkeran ja tunnollisen asenteen työntekoon.

Evakkotaival johti mummoni perheen Elimäelle Vähä-Moision kylään, jonne vaarini Paavo ja mummoni isä Anton raivasivat pellot sekä rakensivat talon ja navetan. 1940-luvun lopussa talossa asui jo kolme sukupolvea. Omasta lapsuudestani on kerrottu, että muutaman vuoden ikäisenä toistelin usein lausetta: "Mie lähen Hennin kaa Karjalaan." Varmasti menetetystä Karjalasta oli puhuttu kotona, mikä oli jäänyt myös pienen tytön mieleen. Äitini ja isäni ollessa töissä mummoni hoiti minua ja pikkusiskoani, minkä johdosta meille muodostui hyvin lämpimät ja läheiset välit mummoomme. Lapsuusvuosista mieleeni on jäänyt, miten mummoni ompeli meille nukenvaatteita, kutoi sukkia, leipoi ja valmisti karjalaisia perinneruokia sekä kävi ahkerasti sieni- ja marjametsässä.

1980-luvun loppupuolella Neuvostoliitossa alettiin tehdä muutoksia säännöksiin, jotka koskivat turistien liikkumista rajaseuduilla. Tämän johdosta karjalaisilla oli vihdoinkin mahdollisuus päästä käymään entisillä kotiseuduillaan. Vuonna 1990 minäkin pääsin mukaan mummoni ensimmäiselle kotiseuturetkelle. Iloinen puheensorina täytti linja-auton, kun lähes 30 henkeä matkasi kohti Löytömäkeä. Muistan ikuisesti mummoni liikutuksen, kun hän saapui lähes 50 vuoden jälkeen takaisin rakkaaseen Karjalan kotiinsa ja pesi kasvonsa Löytöjärven vedellä. Maisemat olivat muuttuneet paljon ja mummoni kotitalosta oli jäljellä vain kivijalka. Mummoni esitteli meille innokkaasti paikkoja. Löysimme muun muassa maakellarin, navetan kivijalan, lehmien betoniset juomakupit sekä koivun, jonka juurella oli otettu mummoni ja vaarini kihlakuva. Muistan elävästi myös yhteisen kokoontumisemme Löytömäen Pyhämäenvuorelle, jossa lauloimme yhdessä karjalaisia lauluja ja kuuntelimme löytömäkeläisten tarinoita heidän lapsuusajoistaan.

Kolmenkymmenen vuoden aikana olemme tehneet useampia kotiseuturetkiä mummoni synnyinseudulle. Muistan erityisesti yhden reissun kesällä 2013, kun päätimme viisumit saatuamme lähteä mieheni kanssa vielä samana iltana Löytömäelle. Jännitystä matkaan loi se, että en muistanut tarkkaa reittiä rajalta Löytömäen kylään. Muutamien harhapolkujen jälkeen saavuimme kuitenkin kesäyön hämärissä Löytömäelle. Kävimme mummoni kotipihalla, ihastelimme Löytöjärveä, otimme muutamat valokuvat ja lähdimme ajelemaan takaisin kotiimme Kouvolaan. Ikimuistoinen reissu! Muistan samalta kesältä myös erään heinäkuisen hellepäivän, kun saavuimme koko perheen voimin Löytömäelle viikatteet ja vesurit mukanamme tarkoituksena raivata mummomme kotitalon kivijalka näkyviin. Hikisen urakan jälkeen pulahdus Löytöjärveen virkisti mukavasti. Mummoni kotitalo oli hyvin kauniilla paikalla. Olemmekin toisinaan isäni kanssa puolivakavissamme pohtineet, kuinka upeaa olisi rakentaa kesämökki Seppäsen entiselle kotitilalle Löytöjärven rannalle.

Vuonna 2010 pääsin tutustumaan tarkemmin Löytömäen kylään ja sen asukkaisiin, kun Löytömäki-seura pyysi minut mukaan kotiseutukirjansa tekoon. Samalla minut valittiin jäseneksi seuran kylätoimikuntaan, jonka puheenjohtajana isäni Pertti Salo on toiminut jo yli 20 vuoden ajan. Muistojen Löytömäki -kirjaprojekti oli hyvin mielenkiintoinen ja antoisa. Tallentaessani tietokoneelle löytömäkeläisten valokuvia ja muistelmia sain hyvin kattavan kuvan kylän elämästä ennen sotia. Unissani kuljin Löytömäen kyläteitä tarkkaillen tuttujen talojen arkisia askareita. Löytömäki oli vireä yli 300 asukkaan kylä, jossa oli oma koulu, kauppa, tanssilava ja urheilukenttä. Maanviljelyn ja karjanhoidon lisäksi kylässä kalastettiin ja metsästettiin ahkerasti. Kylän miehet kävivät kesäisin töissä myös Uuraan satamassa, jossa he purkivat ja lastasivat puutavaraa kuljettaneita aluksia. Aktiivisen urheilu- ja VPK-toiminnan ohella kylässä harrastettiin myös teatteria. Löytömäen Martat järjestivät säännöllisesti erilaisia kursseja, joihin myös mummoni osallistui aktiivisesti. Kylässä vallitsi vahva talkoohenki.

Monelle karjalaiselle uskonto oli tärkeä osa elämää, niin myös mummoni perheelle. Löytömäellä pidettiin säännöllisesti pyhäkoulua ja käytiin ahkerasti Vahvialan kirkossa. Sotien jälkeen myös mummoni toimi pyhäkoulunopettajana. Muistan hyvin lapsuudestani mummoni laulamat virret ja iltarukouksen. Tärkeä muisto mummostani on myös hopeinen ristiriipus, jonka sain häneltä 10-vuotislahjaksi. Se on tallessa vieläkin.

Olen todella onnellinen ja ylpeä karjalaisista sukujuuristani. Toivon, että edes pieni ripaus karjalaista sinnikkyyttä ja positiivista elämänasennetta olisi tarttunut myös minuun. Vanhemmiten olen huomannut joitakin karjalaisia piirteitä itsessäni: pöytä pittää laittaa vieraille aina koreaks ja siivota pittää ennen matkalle lähtöä. Mummolta saamieni elämänarvojen ja karjalaisen kulttuuriperimän lisäksi olen hyvin kiitollinen myös kaikille Suomea sodissa puolustaneille, joiden ansiosta maamme säilytti itsenäisyytensä.

Karjalaisuus asuu sydämessäni aina.

Maarit Salo, 48, luokanopettaja, Kouvola, karjalainen 3. sukupolvessa