Kansallispuvuista ja Karjalasta

Suomalaiset kansallispuvut perustuvat esikuviin, joita rahvas erityisesti maaseudulla käytti juhla-asuinaan 1700- ja 1800-luvuilla. Kansallispuvun ajatus keksittiin 1800-luvun romantiikan ja suomalaisuusaatteen nousun myötä, juuri samoihin aikoihin kun vanha, paikallisia eroja korostava vaateparsi alkoi jo väistyä tehdasvalmisteisten vaatteiden ja yhtenäisen muotipuvun vallatessa alaa. 

Kansallispuvun syntymäpäivänä pidetään elokuun viidettä vuonna 1885, jolloin kahdeksan kansallispukuista neitoa ja rouva Jääsken puvussa soutivat keisarinna Maria Feodorovnalle lahjoitettua venettä Lappeenrannassa keisariparin tervetuliaisjuhlallisuuksissa. Siitä alkoi kansallispukuharrastuksen historia, joka kukoistaa ja voi hyvin edelleen. 

Kansallispukujen esikuvia on tutkittu, ja erityisesti viimeisten 40 vuoden aikana on kiinnitetty paljon huomiota siihen, että nykyisin toteutettavat kansallispuvut vastaisivat malleiltaan ja tekotavoiltaan mahdollisimman tarkkaan esikuviaan. Nykyisin kansallispukuasioista vastaa Jyväskylässä Suomen käsityön museon yhteydessä toimiva Suomen kansallispukukeskus, jonka toimintaa ohjaa kansallispukuraati.

Uudesta tutkimuksesta ja vanhoihin esikuviin palaamisesta huolimatta kaikkina aikoina tehdyt kansallispuvut ovat arvokkaita, ja kertovat tarinaa myös omasta tekoajastaan. 

Suomalaiset naisten kansallispuvut voidaan karkeasti jakaa kahteen tyyppiin: läntisiin ja karjalaisiin. Tämä tyylijako seuraa suurin piirtein Uudenkaupungin rauhan rajaa, mutta tyylipiirteet sekoittuvat raja-alueella. Tyylillisesti karjalaisina pukuina pidetään siis lähinnä Etelä-Karjalan ja Kannaksen alueen pukuja. Haluamme kuitenkin tässä sarjassa esitellä koko luovutetun Karjalan sekä Etelä- ja Pohjois-Karjalan rikasta puvustoa, joten olemme valinneet laajemman, maakuntajakoon perustuvan rajauksen.

Karjalankannas ja Etelä-Karjala

Karjalaistyyliset naisten kansallispuvut jaetaan vielä yleensä äyrämöis- ja savakkopukuihin. Äyrämöiset olivat Kannaksen alkuperäisintä väestöä ja heistä pääosa edusti ortodoksista uskoa. Savakot puolestaan olivat lännestä, usein Savon puolesta erityisesti Laatokan Karjalaan, mutta myös Kannakselle muuttaneiden jälkeläisiä, joista suuri osa oli luterilaisia, mutta myös ortodokseja löytyy joukosta. Heidän vaateparressaan on enemmän läntisiä vaikutteita, mutta myös paljon erittäin omaleimaisia piirteitä.

Äyrämöispuvut ovat ns. rekkopukuja, eli niiden tunnistettavin piirre on upeasti kirjottu, värikäs paidan rinnuskappale. Liivejä ei äyrämöisten keskuudessa käytetty, mutta toisinaan olkaimellisia hartuushameita. Samankaltaisia piirteitä löytyy myös Pohjois-Inkerin kansanpukeutumisesta, jotka äyrämöispukujen tapaan ovat säilyttäneet Kannaksen pukeutumishistorian vanhinta kerrostumaa. Nämä vanhimmat piirteet periytyvät Kannaksen pukuparteen keskiajan lopulta ja 1500-luvun alkupuolelta.

Savakkopukujen liivit ovat usein vanhakantaisia, pitkähköjä tankkiliivejä, tai muuten kaavoitukseltaan periytyvät nekin enemmän keskiajan muodista kuin lyhyet tai nyöritetyt läntiset liivit, joiden innoituksena toimivat myöhemmät läntiset muotikerrostumat. Kapeista pietimistä eli kankaanleveyksistä ommellut yksiväriset tai ruudulliset hurstuthameet olivat Kannaksen alueella käytössä sekä äyrämöis- että savakkopuvuissa, koska nykyaikaiset kangaspuut vasta tekivät tuloaan alueelle. Vanhanmallisissa “kangashavoissa” kudontaleveys ei riittänyt hamekankaan kutomiseen poikittain. Savakkopuvuissa tosin näkee myös raidallisia hameita, jotka ovat uudempaa, läntistä vaikutusta. 

Kannaksen pukuperinteestä tiedetään paljon, sillä laajin kokoelma suomenkielisten alueiden vaatekappaleita ja myös kokonaisia pukuparsia on koottu museoihin nimenomaan Kannakselta. 

Karjalaisella pukualueella säilyi paljon sellaisia pukupiirteitä, jotka olivat muualta Suomesta jo väistyneet uusien eurooppalaisten vaikutteiden tieltä. Raja vanhoillisen karjalaisen ja uusimuotisen läntisen pukutyyppialueen välillä noudattelee karkeasti Uudenkaupungin rauhan rajaa 1721, eli ulottuu osittain Kymenlaaksonkin kulttuurialueelle. Juuri tuo aika ennen Vanhan Suomen liittämistä Suomen suuriruhtinaskuntaan 1800-luvun alussa selittää suuren osan eroista: Venäjälle rauhassa jäänyt alue koki taloudellisen taantuman ja joutui osin lahjoitusmaasysteemin tai suoranaisen maaorjuuden alaiseksi. Raja katkaisi lännestä tulevat muotivirtaukset eikä puvulla koreiluun ollut ahtaina aikoina varaa. Vaatteet olivat ennen teollistumisen aikaa kaikkialla arvotavaraa, joten huonona aikana juhlavaatteita pidettiin entistä tarkemmin. 

Paljon muuttuvan rajan vaikutuksesta myös pukeutumiseen kertoo Virolahtelaisen kansanelämän kuvaajan Eljas Raussin toteamus, että itäisessä Kymenlaaksossa liivit ja röijyt lyhenivät kahden vaaksan verran, ja hameet pitenivät saman, kun Vanha Suomi liitettiin taas osaksi suuriruhtinaskuntaa. Vaikutteet ja muoti pääsivät taas vaivatta kulkemaan.

Pohjois-Karjala ja Laatokan Karjala

Pohjois-Karjalan ja Raja-Karjalan pukuja on kerätty ja tutkittu vähemmän kuin Kannaksen ja Etelä-Karjalan. Alueen kansanpukuun vaikutti savolainen röijymuoti, koska taloudellis-maantieteelliset olosuhteet olivat samankaltaiset. Kotikutoiset kankaat, hillitty värien käyttö ja vähäiset koristekirjonnat ovat tyypillisiä Pohjois-Savolle ja jossain määrin myös Pohjois-Karjalalle. 

Savolaistyylin lisäksi vaikutteita tuli myös idästä: Keski-Karjalaksi kutsutulla alueella Laatokan länsirannalla savakkopukuun kuului usein päähineenä säpsä tai sorokka tai perväskää muistuttava kovitettu kaarimallinen pinteli. Vienassa vielä 1800-luvulla käytössä ollut leveäolkaiminen liivihame, jollaisen mukaan Raja-Karjalan kansallispuku on toteutettu, oli vielä 1700-luvun puolella suosittu myös läntisemmässä Pohjois-Karjalassa.

Pohjoiskarjalaisille savakkojen kansanpuvuille oli myös tyypillistä pitkähköt vanhakantaiset volliliivit, joita käytettiin siis myös itäisessä Kymenlaaksossa vielä Haminan rauhan 1809 aikaan.

Miesten pukeutuminen

Miesten puvut ovat oma lukunsa. Suomenkieliseltä alueelta on koottu miesten kansallispukuja vain noin yksi viidesosa naisten pukujen määrästä. Osittain tämä johtunee siitä, että kansallispukujen tilaajina olleet yksityiset tahot ovat useimmiten olleet naisten johtamia yhdistyksiä, ja käsityöperinteen säilyttäminen on katsottu leimallisesti naisten alaksi. Toisaalta tehdyn kansallispukututkimuksen valossa miesten pukeutumisessa on ollut vähemmän alueellisia eroja jo 1700- ja 1800-luvuilla. Miehet liikkuivat laajemmin ja saivat pukeutumiseensa vaikutteita laajemmin kuin naiset. Myös armeijamuoti näkyy hyvin laajasti esim. ensin polvihousujen ja myöhemmin pitkien housujen suosiossa sekä takkien ja liivien leikkauksissa. Armeijassa palvelleet miehet myös käyttivät vanhat univormunsa loppuun, ja niistä mallia ottamalla valmistettiin uusia vaatteita. Räätäleiden ammattikunta, joka piti tiukasti kiinni yksinoikeudestaan miesten pukujen valmistukseen vaikutti myös yhtenäistävästi miesten pukeutumismuotiin, sillä erityisesti juhlavaatteisiin panostettiin mielellään teettämällä ne oikeilla ammattilaisilla. Naisten vaatteiden suhteen ei ollut tällaisia rajoitteita. 

Vanhakantaisimmillaankin miesten kansallispukujen esikuvien vaikutteet olivat paljon naisten pukuja uudemmalta ajalta.

Juhlavaa ja vaurasta!

Koska kansallispukujen esikuvina toimivat kansanpuvut edustavat juhlapukeutumista, niissä on pyritty kaikin tavoin näyttämään vaurautta. Läntisessä pukeutumisperinteessä ostokankaita, kuten verkaa, kuvioon kudottua kamlottia ja silkkiä, on hyödynnetty hameissa, liiveissä, esiliinoissa, tykkimyssyissä ja huiveissa. Miesten pukeutumisessa on niin idässä kuin lännessäkin käytetty silkkiä esim. kaulaliinoissa ja muita ostokankaita liivin etukappaleissa sekä teetetty vaatteita ammattilaisilla. Kannaksen ja muun Karjalan osalta ostokankaita on selkeästi vähemmän naisten vaatteissa, mutta niitä on käytetty nerokkaasti pienissä yksityiskohdissa. Esimerkiksi monen äyrämöispuvun talviesiliinan tai käsiliinan eli nästyykin reunat on koristeltu pienillä silkkikangastilkuilla ja säpsiä ja natseja on tehty silkistä, hyödyntäen myös vanhoja silkkihuiveja. Rekkopukujen tiuhasti vetopoimutetut paidan etumukset olivat usein puuvillapalttinaa, ostokangasta. Punaiset langat kirjonnoissa oli vähintään värjätty ostosessa olevin ainein, kuten krapilla. Yksiväristen villahameiden reunaa koristi verkakaitale, jonka pituus saattoi olla kolminkertainen hameenhelman leveyteen verrattuna. Silkkiset ja painokankaiset esiliinat eivät vielä olleet ehtineet Kannaksen vanhakantaiseen pukeutumiseen, mutta Laatokan pohjoispuolisen alueen sarafaaneissa niitä alkoi näkyä. Ammattimaisia Rauman ja Orimattilan ostopitsejä ei karjalaisella pukualueella juuri käytetty, mutta siellä puolestaan säilyi ja kukoisti oma kansanomaisten ja osin vapaalla kädellä nyplättyjen nyytinkipitsien perinteensä. Pohjois-Karjalassa ja Savossa käytettiin raumanpitsien sijaan mm. kirjottuja tyllipitsejä, verkkopitsejä ja ohutta puuvillabatistia tykkimyssyjen koristeena.

Uudenkaupungin rauhan rajan länsipuolella Karjalan kansallispuvuissa on silkkihuiveja, tykkimyssyjä ja lännestä vaikutteensa saaneita raitakankaita. Yhdistettynä joihinkin vanhakantaisempiin karjalaisiin pukupiirteisiin ne luovat oman, hyvin kiehtovan rajaseudun tyylinsä. 

Muinaispuvuista

Esittelymme aluerajaukseen osuu myös yksi muinaispuku, Muinais-Karjalan puku. 

Muinaispuvut perustuvat lähes 1000 vuotta vanhemmalle aineistolle kuin kansallispuvut. Niiden lähteinä ovat hautalöydöt, jotka useimmiten sijoittuvat rautakaudelle tai varhaiseen ristiretkiaikaan (n. 900-1200-luvuille). Tätä varhaisemmalla pronssikaudella Suomen alueella suosittiin polttokalmistohautausta, joten tekstiililöytöjä ei ole. Kristinuskon levitessä puolestaan hauta-antimet jäivät pois ja vainajaa ei enää puettu parhaimpiinsa.

Suomen alue on tekstiililöytöjen kannalta ongelmallinen, sillä maaperän happamuus tuhoaa sekä eläin- että varsinkin kasviperäiset tekstiilijäänteet. Pronssihome kuitenkin suojelee kuituja hajottavilta bakteereilta, joten mitä runsaammin pronssia on käytetty koristeena ja koruina, sitä enemmän myös tekstiileistä on löydettävissä jäänteitä. Tämä on myös syynä siihen, että kaikki Suomen kootut muinaispuvut ovat naisten pukuja: naisten vaatteita koristeltiin pronssilla huomattavasti miesten pukimia runsaammin, joten niistä on jäänyt enemmän tutkittavaa.

Ensimmäisten muinaispukujen kokoaminen osuu samaan aikakauteen kuin kansallispukujenkin synty. Nykyisin fantasiapuvuksi määritelty Aino-puku on esimerkiksi hahmoteltu Theodor Schvindtin julkaisemien piirrosten pohjalta. Hän oli myös merkittävä kansanpukujen tutkija ja kokosi useita varhaisia kansallispukumalleja. Myös monia kymmeniä kansallispukuja koonnut Tyyni Vahter vaikutti muinaispukujen, esimerkiksi Muinais-Karjalan puvun syntyyn.

Muinaispuvun rekonstruktiotyötä johtaa nykyisin aina arkeologi, ja puku pyritään kokoamaan yhden yksittäisen haudan aineistosta. Myös työtavoissa ja materiaaleissa pyritään esikuvien mukaisuuteen, aivan kuten kansallispuvuissakin. Näitä uusien periaatteiden mukaisia muinaispukuja edustavat mm. Kaarinan, Euran ja Mikkelin seudun muinaispuvut.

Anu Virolainen

Lähteet:

Kaukonen, Toini Inkeri (1985); Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut

Pursiainen, Leena (1982); Karjalaisia kansallispukuja

Holst, Leena (2011); Kansallispuku

Sinihameet kultavyöt -suomalaisia muinaispukuja (2003)