Kaukola, tarkistettu / naisen puku

Kaukolan kansallispukuni syntyvaiheisiin liittyy mieheni mummo, joka 1990-luvun alussa lahjoitti minulle Kaukolan puvun liivinsä. Hän oli kutonut ja ommellut Kaukolan puvun itselleen opiskellessaan Impilahden kansanopistossa v. 1921. Valokuva-albumista löysimme kuvan hänestä ja muista opiskelijoista uusissa kansallispuvuissaan opiston rappusilla.

Karjalasta evakkoon lähtiessään Alma-mummo oli pakannut reppuunsa liivin ja soljen. Muut osat hän oli laittanut matka-arkkuun, joka ei koskaan saapunut Savon sydänmaille. Vähän ajan kuluttua liivilahjoituksesta minulle tarjottiin nähtäväksi hopeista korua. Selvisi, että hopeakoru todellakin oli saman Kaukolan puvun alkuperäinen, Karjalasta evakkomatkalle lähtenyt solki. Liivin ja soljen lahjoitusten jälkeen minulle tuli tarve tehdä asialle jotain – lupasin valmistaa  suvun naisille yhteiskäyttöisen Kaukolan puvun. Siitä se sitten lähti!

Kudoin Kaukolan kansallispuvun hamekankaan, elämäni ensimmäisen vetopoimuhamekankaan, Tuula Tanttula-Murron opastuksessa. Langat tilattiin Helmi Vuorelma Oy:ltä – ja ne maksoivat rahtikuluineen 321,50 markkaa (vuonna 1995). Kävin opettelemassa villaloimen luontia sekä vetopoimulankaisen kankaan rakentamista ja kutomista Murroilla Joutsassa keväällä -95. Lopulta pääsin sarkautuskokeiluvaiheeseen syksyllä kotonani Pulkonkoskella. Hameessa on loimena Wetterhoffin kampavillaa, ja kuteena käytin Vuorelman Kankaankutojan Yleislankaa. Sarkautus ja vetopoimutus oli kovaa hommaa ensikertalaiselle, mutta lopputulos kaikkinensa tyydyttävä. 

Merkintöjä ruutuvihkosta tuolta keväältä: 

1) Luomapuut tai naulat seinällä, voidaan laskea loimen pituus suht tarkasti  – pidennettiin n. 30 cm 4,5 metriseksi tarkoitettua lointa. 

2) Vyyhti luomapuulle ja pyöritetään luomapuuta – luodaan kahdelta ”päältä” – käy nopeammin. Huom! Sormi väliin, ettei langat mene ristiin.

.....

5) Loimi pois luomapuulta  – ketjuvirkkaus alhaalta ylös; ei koskaan ylhäältä alas! MIKSI? Arvaa harmittaako, jos 22 m lointa on lattialla....

Näin sain oppeja kudonnan saloihin sekä Tupulta että Maralta. Myöhemmin Tupu tuli pitämään kansallispukukurssia Kuopion Tanhuujille, ja pääsin tilattujen ohjeiden mukaan tekemään liiviä ja paitaa Kaukolan pukuuni. Paidan aliset ompelin Alma-mummon kutomista pellavakäsipyyhkeistä. Koin, että ne lisäsivät puvun historiaa entisestään. Vanhan liivin huolsin ja korjasin varovasti saamieni ohjeiden mukaan. Päätin heti aluksi, että kansantanssijana teen uuden hikiliivin, ja sen liivikangaspalan sain Tupun varastosta. Haastavinta tuntui olevan pienien lankatupsujen tekeminen liiviin. Liivin hakasen ostin Kulta-Sepolta ja essun nyytinkipitsit tilattiin Annika Eilolalta. Murron Mara oli kutonut minulle yllätyksenä essukankaan punapoimittuine lankoineen nimipäivälahjaksi.

Pukuun kuuluva huntu vekattiin ekaa kertaa myös kaima-Tuulan pitämällä Kuopion kurssilla. Hunnussa riitti ihmeteltävää. Polkupyöränpinnat ja poimutuskehikko  – mahtava pieni apulaite vekkien tekoon. Ja hunnun alle tehtiin vielä pirtanauha ja ”pajupanta”, joka päällystettiin paitakankaan hulpioreunalla. Hunnun yhdistävä reikäommel odottaa vielä tekijäänsä. Keskeneräisiä käsitöitä pitää aina olla! 

Kaukolan kansallispuvun projekti oli hieno ja opettavainen. Suvun perintökalleus – alkuperäinen liivi ja solki – ovat käytössä vain erityistilaisuuksissa. Riehakkaampaan menoon olen tehnyt uuden liivin ja hankkinut keposemman hopeakorun. Käytän Kaukolan pukuni kanssa lisäksi silkkihuivia lämmittämässä hartioita ja tuomassa puvulle väriä. Viitta on vielä työ alla. Moni on hämmästellyt huivia – sitä kun ei mainita puvun kuvauksessa. Karjalassa oli tapana, että tuleva morsian sai lahjaksi silkkihuivin, jota kutsuttiin kirkkosilkiksi tai kihlasilkiksi. Huivi oli joko ruutu- tai kukkakuvioinen. Näitä huiveja on löytynyt karjalaisemäntien jäämistöistä, ja niitä on talletettuina museoissa. Vanhoissa maalauksissa kirkkosilkkejä näkee sekä karjalaisten että länsisuomalaisten kansallispukujen kanssa. 

Tuula Pärnänen, nuoriso- ja kulttuuritoimenjohtaja, tekstiiliartesaani

Kuvat: Tuula Pärnänen ja Kaukolan pitäjäkirja (1998)

Kaukolan puvun tarkisti Kansallispukuraati asiantuntijoinaan Leena Hokkanen, Leena Holst, Leena Pursiainen ja Ritva Somerma vuonna 1990 Helmi Vuorelma Oy:n tilauksesta. 

Vanutettu ja vetopoimutettu hame on tummansinistä villakangasta. Helmaa kiertää punainen koittana eli villalankanyöri. Niukka ja suora liivi on tummansinistä sarkaa ja koristeltu metallinapein, säämiskällä, villalankakirjonnalla ja punaisella koittanalla. Pellavapaita on yksinkertainen, erikoisuutena toisen olan nyytinkipitsi, jonka halkio suljetaan isolla hopeasoljella. Pellavaisen esiliinan helmaa koristavat valkaisemattomasta langasta nyplätyt nyytingit. Neidon päähine on punaverkainen metalliniitein koristettu säppäli, josta roikkuu punamustat silkkinauhat. Vaimon suuri, laskostettu ja reikäompelein koristettu huntu sidotaan rengasmaisen sykerön päälle. Sukat ovat valkeat, kengät mustat nauhakengät tai nahanväriset lipokkaat.

Tarkistuksen suunnitelmassa oli mukana myös lampaanmusta vetopoimutettu hame pirtanauhahelmuksella, sekä yksi pitkä ja yksi lyhyt viitta, mutta niitä ei mallipukuun toteutettu eikä niiden ohjeita tai tarvikkeita ole saatavilla. 

Tarkistamaton Kaukola (1921) eroaa tarkistetusta lähinnä työtapojen, leikkauksien ja yksityiskohtien suhteen, joita palautettiin museoesikuvia vastaaviksi.

Pukua myy Suomen Perinnetekstiilit Oy

Lähteet:  www.kansallispuvut.fi, Suomen Perinnetekstiilit Oy

Lue lisää aiheesta oheisesta Kirsti Salomaan kokoamasta artikkelista "Kaukolan kansallispukuperinnettä", joka on julkaistu teoksessa Kaukolan pitäjäkirja (1998).