Kurkijoki / naisen puku

Pukuni on Kurkijoen kansallispuku. Olen valinnut puvun täysin ulkonäöllisin perustein. Halusin erillisen liivin ja hameen. Kurkijoen puvussa ihastutti vihreä liivi sekä korea kirjailtu sorokka eli harakka. Myöhemmin selvisi, että isäni äiti on kotoisin naapuripitäjästä Parikkalasta. Olen itse ommellut pukuni alusta loppuun käsin. Vain alushameen olen surrutellut koneella. Puvun osien lisäksi olen neulonut pukuun villaiset sukat, solmeillut sukkasiteet sekä valmistanut lipokkaat Karjalaisen Nuorisoliiton kurssilla suutarimestari Ari Tyllin johdolla. Aloitin puvun valmistamisen Helsingin työväenopiston kurssilla syksyllä 2017, ja puku valmistui keväällä 2019. 

Puvun valmistaminen on ollut itselleni osoitus siitä, että kykenen tekemään käsilläni jotakin näin upeaa. On ollut suuri nautinto nähdä oman käden jälki ja työn eteneminen heti. Erityisesti olen nauttinut puvun tekemisessä vaihtelevista menetelmistä. Ristipistoja, yhdistävää reikäommelta, katesaumaa, muurahaisenpolkuja, neulottua pitsiä, napinläpiä, nyörin pyörittämistä, iskuhapsuja… Niin monia työtapoja. Osa uusia, osa entuudestaan tuttuja. Koskaan ei ehtinyt kyllästymään, kun edessä oli taas uusi työvaihe uusine tekniikoineen. Muu perhe on saanut (tai joutunut) seurata pukuni edistymistä askel askeleelta, kun olen sitä ahkerasti esitellyt aina uuden osan valmistuessa.

Kuitenkin selvästi suurin merkitys puvulla on sen tekemisen tuoma henkinen tuki. Aloitin puvun valmistamisen aikana, jolloin nuorin poikani oli sairastunut vakavasti. Kansallispukukurssin tunnit toivat omaa aikaa, jolloin keskittyminen ompeluun mahdollisti ajatusten siirtämisen sairaudesta muualle. Ompelu käsin onnistui myös sairaalassa, ja yksittäisiä puvun osia oli helppo kantaa mukana. Ompeleminen toi mielekästä tekemistä pitkiin sairaalapäiviin ja mahdollisti esim. lukemista paremmin läsnäolon lapselle. Puvun osista mm. sorokka ja tasku ovat valmistuneet 100% sairaalassa. Sairauden tuskaisimpina ja pimeimpinä hetkinä pohdin ompelevani pukua lapseni hautajaisiin.

Oma suhteeni kansallispukuihin juontaa kansantanssiharrastuksesta, jonka olen aloittanut jo pikkutyttönä. Aluksi minulla oli esiintymisissä seuran lainapukuja, kunnes äitini ompeli minulle oman Pyhäjärven puvun 1990-luvun alkupuolella. Vaikka puku olikin tuolloin vain esiintymiskäytössä, muistan vieläkin sen prinsessatunteen, jonka puku pitkine helmoineen sai aikaan. Viime vuosina ryhmäni esiintymissä on käytetty muita asuja kuin kansallispukua, mutta uuden puvun myötä aion pukeutua useammin kansallispukuun juhlamielessä. On vain niin ihanaa pukeutua hyvin istuvaan, itselle sopivaan kansallispukuun kaikkine osineen.

Oman kansallispukuprojektini myötä oma käsitykseni puvuista on laajentunut suuresti. Se valtava käsityön määrä ja taito, jolla aikaisemmat sukupolvet ovat pukujaan tehneet, herättää suurta kunnioitusta. Erityisesti tarkkuutta vaativat, pienen pienet kirjonnat ja koruompeleet ilman nykyajan apuvälineitä esimerkkinä vaikkapa kirkkaat lisävalot ja suurennuslasit. On mahtavaa, että Suomesta löytyy rikasta ja kirjavaa pukuperinnettä, ja toivoisin tulevien sukupolvien löytävän laajemmin kansallispuvun omaan käyttöönsä. Voiko juhlavampaa, monipuolisempaa ja ekologisesti kestävämpää pukua ollakaan. Uskon myös, että oman esimerkkini ansiosta myös omat poikani ovat saaneet pienen kansallispukukärpäsen pureman. Kaikille kolmelle löytyy tällä hetkellä käytettynä ostettu, kunnostettava puku, ja osa haaveilee jo seuraavasta puvusta näyttävämpine asusteineen. Ihan niin kuin äitinsäkin.

Tiina Stockus, lastentarhanopettaja, Helsinki

Kuvat: Hanna Borg

Kurkijoen puvun on koonnut Tyyni Vahter vuonna 1947 Kurkijoki-Säätiön pyynnöstä. Puvun esikuvia voi nähdä Magnus von Wrightin maalauksessa hänen Karjalan matkaltaan 1860-luvulla.

Puvun hameessa on tummanruskealla pohjalla keltaisia, vihreitä ja punaisia raitoja. Liivi on tummanvihreä ja pitkä, vollillinen ja samaa mallia kuin Sortavalan puvussa, kiinnittimenä vaskihakaset, joiden alla punaiset verkapalat. Paidassa on nelikulmainen kaula-aukko ja se on koristeltu poimutuksin ja reikäompelein, halkio suljetaan hopeasoljella. Tummanruskea tasku kiinnitetään palmikoidulla villanyörillä, ja valkean esiliinan helmaa koristaa neulottu pitsi ja hapsut. Neidon päähine on punainen kovitettu pinteli, josta riippuu selkään punaiset ja vihreät silkkinauhat. Aivan nuoret neidot ja lapset voivat myös käyttää kapeita punaisia ja vihreitä nauhoja. Aikuisella naisella on samoin kaksi päähinevaihtoehtoa: tanu eli lakki on ohuesta palttinasta ommeltu myssymäinen päähine, jossa on etureunassa leveä käänne. Luterilaisen naisen tanu on koristettu takaa pitsillä ja se sidotaan päähän takaa ristiin menevillä nauhoilla, jotka solmitaan etureunan käänteen alle. Ortodoksien suosima sorokka eli harakka on valkeaa palttinaa. Sen otsamus on kirjottu revinnäisompelein ja erilaisin koristepistoin. Ulkoreunat on huoliteltu koristepistoin. Se solmitaan kapeilla nauhoilla niskaan. Puvun kanssa käytetään valkeita sukkia ja mustia nauhakenkiä tai nahanvärisiä lipokkaita.

Pukua myy Suomen Perinnetekstiilit Oy. 

Lähteet: www.kansallispuvussa.com, Karjalaisia kansallispukuja (1982), Kaukonen (1985), Suomen Perinnetekstiilit Oy