Simpele / naisen puku

Olen saanut pukuni äitini vanhemmalta siskolta, Raijalta. Luokanopettajana Helsingissä työskennellyt Raija Ahlsved (o.s. Halko) valmisti puvun itse 1970-luvun lopulla. Raija on lähtöisin Parikkalasta, jossa hänen vanhempansa Lyyli ja Tauno Halko toimivat Koitsanlahden koulun opettajina vuosina 1928–1964. Lyyli-äiti halusi, että Raija olisi tehnyt itselleen Parikkalan puvun. Tätä varten oli jo hankittu materiaalitkin. Raija ei kuitenkaan pitänyt Parikkalan puvun väreistä: se ei hänestä edustanut todellista karjalaista kansallispukua, jossa kuuluisi olla yksivärinen tumma hame ja alhaalla punainen verkareunus kuvastamassa kylän varallisuutta. Raija oli käynyt Simpeleen yhteiskoulun, joten Simpeleen puku tuntui enemmän omalta ja yksinkertaisuudessaan se miellytti myös ulkoasultaan Raijaa enemmän. Sisaruksista vanhin, Irma, taas teki näyttävän ja suuritöisen Joutsenon puvun. Lyylin oma puku, Alavuden puku, kulkeutui äidilleni Riitalle. Äitini tuunasi myös Raijalta ylimääräiseksi jääneen Parikkalan puvun hameen itselleen sopivaksi.

Simpeleen kansallispuku edustaa niin sanottuja äyrämöispukuja. Kansatieteilijä Toini-Inkeri Kaukonen kirjoittaa teoksessaan Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut (1985) seuraavasti: ”Maija-Liisa Heikinmäki ja Hilkka Vilppula korjasivat 1979 kansatieteellisesti oikeaksi kirjailija Lempi Jääskeläisen luonnosmallin.” Kansallispukuneuvoston alkuaikoina puvun valmistuksesta on annettu ohjeita puvun tekijöille, mutta Kansallispukuraadin hyväksymää mallipukua ei Simpeleen kansallispuvusta ole Suomen Kansallispukukeskuksen kokoelmissa.

Nuorempana Raija ei ollut kiinnostunut kansallispuvuista. Opettajaksi valmistuessaan vuonna 1963 luokassa oli keksitty, että jokaisen tuli pukeutua kansallispukuun valmistujaispäivänä. Raija sai tuolloin lainaksi hämäläispuvun, jota joutui vasten tahtoaan pitämään juhlassa. Pukupakon takia kului vuosia ennen kuin kiinnostus kansallispukuja kohtaan syttyi uudelleen. 

Kun innostus omasta puvusta iski, Raija osallistui Helsingissä ystävänsä kanssa kurssille, jolla puku valmistettiin. Raija ei kokenut tarpeelliseksi ommella kaikkea käsin: esimerkiksi paidan pitkät sivusaumat hän hurautti koneella valmiiksi. Hameen laskokset Raija kävi prässäyttämässä, kun taas Irma teki omaan pukuunsa oikeaoppisesti kuristusnauhojen avulla laskokset. Prässätyt laskokset ovat pitäneet muotonsa oikein hyvin näihin päiviin saakka. Puvun paita olisi pitänyt tehdä kahdenlaisesta pellavasta: yläosa paremmasta pellavasta ja alaosa karkeasta rohdinpellavasta. Raija ei kuitenkaan halunnut ihoa vasten karkeaa pellavaa, vaan valmisti paidan kokonaan parempilaatuisesta kankaasta. Lyyli-äiti nypläsi essun pitsit, sillä hän halusi osallistua omalta osaltaan puvun tekemiseen. Raija taas teki itse puvun nauhat, jotka viitelöitiin sormin yhdeksästä langasta. 

Simpeleen pukua kehitettiin samoihin aikoihin, kun Raija teki omaa pukuaan. Aktiivisena toimijana Simpeleen kansallispukumallin kokoamisessa on ollut Rautjärven kunnan kulttuuri- ja kotiseutulautakunta. Minun puvustani jäi puukko aikoinaan vyöllisistä hankkimatta, sillä silloin ei ollut vielä tietoa siitä, millainen sen pitäisi olla. Pukuun on suunniteltu myös oma pienikokoinen, hopeinen rintarossi. Muissa karjalaispuvuissa rintarossi on isokokoinen, ja Raijakin sai lahjaksi sellaisen. Hän kuitenkin halusi hankkia pukuun oikeasti kuuluvan korun, joka osoittautui kalliimmaksi kuin isommat rintarossit olisivat olleet. Päällysvaatteena Raija on käyttänyt käsin kudottua peittoa. Pienille tavaroille tarkoitetun nyytin Raija teki ensimmäisestä kutomakoulussa valmistamastaan kankaasta. Tauno-isä teetti Raijalle lipokkaat, jotka ovat kestäneet minunkin käyttööni.

Hunnun käyttäminen on Raijasta tuntunut aina epämukavalta, suvun päänmalli ei hänestä ole sopinut hunnulle. Panta ei ole pysynyt kunnolla päässä, ja kaariosa on kallistunut taaksepäin, jolloin koko huntu on epämukavasti kallistunut. Istuessa huntu on myös helposti rypistynyt. Itse en ole vielä huntua kokeillut, sillä sidontatapa pitäisi harjoitella sen tuntevan henkilön opastuksessa.

Raija ei ole pukua käyttänyt kovin usein, joskus koulunsa juhlissa sekä isommissa sukujuhlissa. Kerran koulussa Raija näytti myös oppilailleen, miten kansallispuku puetaan päälle ottaen oppilaat vastaan paitasillaan ja paljain jaloin. Minusta puku sopi Raijalle hienosti, muistan jo lapsena ihastelleeni suvun juhlissa pukua ja sen yksityiskohtia.

Kun sovitin ensimmäisen kerran pukua, tuntui Raijasta, että olemukseni muuttui tavallista arvokkaammaksi. Näin saattaa hyvin olla: puvun myötä tuntuu ryhti paranevan ja olo muuttuu juhlavaksi. Hametta olen leventänyt muutaman sentin ompelijalla, muutoin puku sopii minulle sellaisenaan. Olen käyttänyt pukua toistaiseksi vain kerran, mieheni eteläpohjalaisen suvun juhlissa. Puku on minulle hyvin tärkeä: se edustaa minulle konkreettisesti äidin puolen karjalaisia juuria sekä käsityötaitoa, jota suvussa on ylläpidetty aktiivisesti. Epämukavaksi kehuttua huntua en osaa vielä käyttää, mutta tarkoituksenani on opetella sen pukemistekniikka. Äidinäidin nypläämä pitsi ja tätini itse tekemät nauhat ovat minulle rakkaita yksityiskohtia puvussa. Suvun vanhimpien ikääntyessä puvun tunnearvo tuntuu kasvavan entisestään. Toivon puvun säilyvän tulevaisuudessa lapsilleni ja aion käyttää sitä aina sopivan tilaisuuden tullen. 

Maija Mäki, etnologi, Turun yliopisto

Vanhakantaisen äyrämöismallinen puku perustuu kirjailija Lempi Jääskeläisen vuonna 1963 tekemänsä tutkimuksen ja muistikuvansa pohjalta tekemäänsä luonnosmalliin, jonka Maija-Liisa Heikinmäki ja Hilkka Vilppula täydensivät ja korjasivat kansatieteellisesti oikeaksi vuonna 1979. Puku on koottu Rautjärven kunnan kulttuuri- ja kotiseutulautakunnan pyynnöstä. Puvun tarkistuprosessi on jäänyt vähän kesken 1980-luvun alussa.

Pukuun kuuluu tummanruskea/musta villakankainen, kauttaaltaan laskostettu helmusniekkahame, jossa on punainen verkahelmus.  Liivi on samanvärinen kuin hame. Liivin pääntiellä on verkareunus ja hakasten alla verkalaput. Liivi kiinnitetään hakasilla. Paita on kirjailtukauluksinen pitkä palttinapaita, jonka halkio suljetaan hopeisella paljinsoljella. Nyytinkiesiliina muistuttaa Ruokolahden esiliinaa. Esiliina on pohjaväriltään valkoinen ja siihen on kudottu punaisia ja sinisiä ripsiraitoja, myös esiliinan reunanauha on kudottu. Helmassa on nyytinki ja siihen sidotut hapsut. Esiliinat sidotaan vyötärölle viitelöidyllä sini-puna-valkoisella nauhalla.

Pukuun kuuluvat vyölliset pujotetaan esiliinan nauhaan. Päähineet ovat samat kuin Rautjärven puvussa, eli neidolle tinanastoin koristettu sykerölaite. Sykeröissä on kaksi ohutta pirtanauhalla päällystettyä sarvea ja takana pitkät pirtanauhat ja isketyt nyörit, joiden päissä molemissa on tupsut. Aikuinen nainen pukeutuu suurikokoiseen kauniisti laskostettuun huntuun.

Sukat ovat valkeat ja kengät joko mustat nauhakengät tai nahanväriset lipokkaat.

Simpeleen kansallispuvun ohjeita voi tiedustella Rautjärven kunnan arkistosta.