Tuuteri / naisen puku

Rakkaussuhteeni Tuuterin pukuun alkoi jo vauvana. Äitini teki minulle ensimmäisen pukuni tätini häihin, kun olin alle vuoden ikäinen. Tuuteri valikoitui puvuksi sen kauneuden perusteella. Tuuterin pukuhan ei ole niitä helppotekoisimpia värikkäiden ristipistokoristeidensa vuoksi, mutta äiti jaksoi suurentaa ja tehdä uusia pukuja aina rippikouluikääni saakka.

Rippilahjaksi sain myöskin erittäin kauniin käsintehdyn Pyhäjärven puvun. Sitä kannoin ylpeydellä, mutta pieni kaipuu Tuuteriin jäi kytemään. Pikkusisareni kun kulkivat vielä vanhoissa puvuissani.

Kun aloin odottaa ensimmäistä lastani päätin, että tyttäreni ja minä tulemme esiintymään samanlaisissa kansallispuvuissa, sillä omat vauva-aikaiset pukuni olivat vielä tallella. Opiskelijabudjetilla ei pukutarpeita ollut helppo hankkia. Äidinäitini tuli apuun kutomalla minulle hamekankaan. Paita- ja esiliinakankaat sain jo edesmenneen isänäitini kutomista pellavalakanoista. Näin sain pukuuni mukaan molemmat isoäitini. Ensimmäinen ja toinenkin lapsi olivat poikia, joten puvun valmistuminen viivästyi. Kolmannen lapsen, joka oli myös poika, jälkeen päätin, että nyt puvun on valmistuttava. Sisareni oli tässä suurena apuna. Lautanauhavyö on tosin vieläkin kesken…käytän yhä edelleen samaa vyötä kuin 10-vuotiaana.

Olen harrastanut kansantanssia pienestä pitäen, joten minulle kansallispuku on ollut pitkään työvaate. Tuuterin puku on ollut myös hyvin helppo matkakumppani. Ilman vekkejä tms. sen voi melkein laittaa suoraa matkalaukusta päällensä. Nykyisin esiinnymme useimmiten muunlaisissa puvuissa, joten kansallispuku on saanut omassa elämässäni ansaitsemansa juhlallisen asun statuksen. Ylpeydellä kannan myös osia Tuuterista #tuunaamunperinne -hengessä. Muutamasta päänauhasta saa hyvin vyön ja rekko sopii hyvin erilaisten asukokonaisuuksien kanssa.

Omat juureni ovat Viipurissa ja Jääskessä, joten voi olla, että jossain vaiheessa työn alle tulee vielä uusi puku mutta Tuuterin puku on yhä mielestäni maailman kaunein puku.

Saara Pöyri, teknologiajohtaja, Helsinki

Kuvat: Saara Pöyrin kotialbumi 

Tuuterin puvun esikuva on 1880-luvulla Inkerinmaalta, Tuutarin pitäjästä talletettu luterilaisen äyrämöistytön puku. Theodor Schvindt julkaisi sen pohjalta ensimmäisen mallin 1890-luvulla ja Tyyni Vahter vuonna 1936 hieman yksinkertaistetun mallin. Liivihameinen puku muistuttaa hieman Sakkolan ja Raudun kansanpukuja, mutta Inkerin äyrämöispuvuissa on Kannaksen alueelle vierasta kirjontaa myös liivihameessa ja hihanperissä. Vaikka Tuuterin puvun ei esikuviensa mukaan voida katsoa olevan suomalainen, se on kauneutensa vuoksi ollut hyvin suosittu kansallispukukäytössä.

Pukuun kuuluu tummansininen liivihame punaisin, runsaasti kirjotuin hartuuksin. Helmaa kiertää punainen villapunos ja pään- ja kädentiet on reunustettu sinivalkoisella nauhalla. Paidassa on irtonainen, ristipistoin kirjottu rekko, ristipistokirjontaa hihanperissä ja kaulusta kiertää silkkinauha. Halkio rekon vasemmalla puolella suljetaan pienehköllä hopeisella paljinsoljella. Valkoisen esiliinan helmassa on leveä monivärinen kirjonta, värikkäät hapsut ja silkkinauha. Kiinnittimenä on värikäs, poimintakuvioinen ja hapsupäinen pirtanauha. Neidon päähine on tinanastoin ja valkoisin helmin koristettu punaverkainen säppäli. Kaukonen (1985) mainitsee, että vaimot käyttivät lyhyttä, niskaan ulottuvaa huntua. Puvun kanssa käytetään valkeita sukkia ja mustia nauhakenkiä tai nahanvärisiä lipokkaita.

Pukua myy Suomen Perinnetekstiilit Oy. 

Lähteet: www.kansallispuvut.fi, Kaukonen (1985)

Yksityiskohtakuvat: Outi Mulari

Olen aina tiennyt olevani inkerinsuomalainen, vaikka ymmärrys siitä, ketkä ovat inkerinsuomalaisia on parhaimmillaankin ollut hämärä, koska kukaan Neuvostoliitossa ei halunnut julkisesti olla inkeriläinen. Virossa asuessani en tiennyt äidin puoleiseni perheeni lisäksi muita suomalaisia. Muutettuamme Suomeen vuonna 1991 tilanne pysyi samana. En tiennyt Suomesta muita inkerinsuomalaisia kuin inkeriläisen mummoni siskon, joka oli jäänyt Suomeen, kun mummoni karkotettiin Suomesta Siperiaan. Vei vuosia ennen kuin tapasin muita paluumuuttajia. Opin yhden asian inkeriläisistä - meistä kukaan ei tiennyt Inkerin kulttuurista juurikaan mitään. Inkeriläinen kulttuuri on hävitetty maailmasta niin tehokkaasti, että kuulin inkeriläisestä kansallispuvusta vasta kun olin reilusti neljännellä vuosikymmenellä. 

Inkeriläisyys on meille, toisen tai kolmannen sukupolven Inkerinmaalta lähteneille, jotain abstraktia. Suomalaisuus ilmeni äidin ja mummon välisestä salakielestä, mitä minä ja veljeni emme ymmärtäneet. Se löytyi mummoni sodan ja pakolaisuuden muokkaamasta elämänasenteesta - ”kyllä Helmi pärjää aina” - sekä hautajaisissa lauletuista virsistä, jotka saivat saattoväen itkemään.  Virossa kasvaneena, vironkielisenä ihmisenä, en ikinä miettinyt, mikä on inkeriläinen kansallispuku, vaikka kansallispuvut ovat minulle olleet aina itsestäänselvyys. Minun ensimmäinen kansallispukuni oli isänpuoleisen mummoni tekemä. Puku oli Viron saarilta, vaikka mummo itse oli etelävirolainen sukupolvien takaa. Pojan suomalaiselle vaimolle, äidilleni, mummoni kutoi pohjoisvirolaisen kansallispuvun, sen perusteella, minne inkeriläisen äitini sukulaiset Virossa olivat haudattuja. Tämä äitini puku päällä menin vuonna 2013 Helsingissä kansallispukujen tuuletukseen. Siellä näin ensimmäisen kerran Tuuterin kansallispuvun. 

Piknik pidettiin Kansalaistorilla, missä pari askelmaa ylempää eräs rouva esitteli värikästä kansallispukuaan ja toivoi saavansa tietoa minkä paikkakunnan puku on kyseessä. 

”Tämä on Tuuteri,” hänelle kerrottiin. ”Se on inkeriläinen puku,” joku auttavainen lisäsi vieressä. 

”Ei varmasti ole,” puvun omistaja tuohtui. ”Tämä on suomalainen puku.”

Tämä lyhyt anekdootti kertoo Tuuterin kansallispuvun tilanteen Suomessa. Tuuteri on suomalainen kansallispuku, joka kuuluu suomalaisille ja jota inkeriläiset paluumuuttajat katsovat enimmäkseen ulkopuolelta. 

Mikä on Tuuterin kansallispuvun historia Suomessa? Se alkaa siitä kun vuonna 1889 Inkerinmaalta Tuutarista ostettiin Suomeen säilytettäväksi nuoren tytön juhla-asu. Noin kymmenen vuotta myöhemmin Theodor Schwindt julkaisi puvusta yhden sivun mallipiirustuksen, josta näkyi puvun kirjailut, ja yleiskuva puvusta. Vähän ennen toista maailmansotaa Helmi Vuorelman kotikutomo mainosti lehdissä ”värikästä Tuuterin kansallispukua”, joka on kevennetty versio Tuutarin kansanpuvusta. Sotien jälkeen kun kansallispuvuista tuli suosittuja juhla-asuja tuli Tuuterin puvusta yksi Vuorelman suosituimmista puvuista, jollaisena se on pysynyt tämän päivään asti. 

Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin minullakin on Tuuterin kansallispuku. Itse asiassa kaksikin, toista kunnostan äidilleni. Molemmat puvut ovat oikein tyypillisiä Vuorelman Tuutereita. Kapoiset mekot, ohuet, melkein läpinäkyvät puuvillapaidat, joissa on kuminauha vyötäröllä. Omaani olen tehnyt uuden paidan ja essun, ja äitini pukuun teen parhaillaan uutta essua. 

Kunnostan pukua samalla tiedostaen sen ristiriitaa. Tuuterin puku on kevennetty, nykyaikaistettu versio Tuutarin kansanpuvusta. 1930-luvulla, kun Helmi Vuorelma alkoi mainostamaan ja toimittamaan Tuuterin kansallispukua, ei ollut vielä konseptia nimeltään kulttuurinen omiminen, mutta nykyajan silmin katsoen siitä on ollut kyse. Ja kun tarkastelee, miten Suomen valtio kohteli inkeriläisiä hävittyään sodan, niin on todettava, että Suomi on noukkinut inkeriläisten kulttuurista Tuuterin kansallispuvun kuin rusinan pullasta, hyläten itse inkeriläiset Neuvostoliittoon meneviin juniin vuonna 1944. 76 vuotta myöhemmin Tuuterin kansallispuku on yksi Suomen suosituimmista kansallispuvuista, samaan aikaan, kun inkeriläisillä ja heidän jälkeläisillään on jäljellä vain rippeitä omasta kulttuuristaan. Kun inkeriläinen väestö on siirretty saksalaisten vankileirien kautta Suomeen, ja täältä taas avaran Venäjän kyliin, niin hyvin harvalla on jäänyt kotikylästä käteen muistoksi yhtäkään esinettä. Kansallispuku, joka oli ylellisyystuote, on jäänyt hylättyyn kotikylään tai matkalle.

Suomalaiset sillä välin rakastivat Tuuterin kansallispukua. Se oli värikäs ja arvokas. Sen ostaminen valmiina on ollut kallista, johtuen runsaista käsintehdyistä ristipistoista. Toisaalta kätevä nuori neito on voinut tehdä puvun itse, ja säästää rahaa ja näyttää varakkaammalta. Pukua rakastettiin jopa niin paljon, että 1980-luvulla se tarkistettiin – eli puvun ohjeet ja tekotapa muutettiin alkuperäisesineitä vastaavaksi. Näin syntyi Tuutarin kansallispuku. Tuutarin kansallispuku on vieläkin työläämpi tehdä. Sekä Tuuteria että Tuutaria tehdäkseen ohjeet ja materiaalit on ostettava puvun ”omistajalta”, nykyiseltä Perinnetekstiileiltä. 

Virolaiseen kansallispukukulttuurin kasvaneena ajatus siitä, että joku ”omistaa” kansallispuvun, on absurdi. Miten kukaan voi omistaa kansallispukua? Sehän on osa kansan omaa kulttuuria, kuten kansanlaulu tai mustikassa käyminen. Vastaus löytyy suomalaisesta tavasta erottaa kansanpuku ja kansallispuku. Kansanpuku on joko elävän kulttuurin käyttämä puku, kuten saamelaisten perinneasu. Suomalainen kansallispuku on taas tarkasti vartioitu ilmiö, jota suojelee joukko portinvartijoita. 

Sen tekemiseen ja pukemiseen löytyy paljon kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä, joiden oppimiseen tarvitaan aikaa, rahaa ja muita resursseja, joita ulkopuolisella (ja varsinkin maahanmuuttajalla) on vaikeaa löytää. Jotta ”aidon” kansallispuvun saa, se pitää ostaa joko valmistajilta, jos puvulla sellainen on, tai mennä kurssille, jossa neuvotaan puvun oikeanlainen tekeminen ja pukeminen. Sääntöjä löytyy lähes jokaisen puvun osan pukemiseen. Sukkien väri ja rakenne, korujen laatu ja muiden esineiden käyttö määritellään tarkkaan (korvakoruja ei saa käyttää, yksinkertainen vihkisormus on sallittu), jotta ”puku pääsee kunniaansa”.

Ulkopuolisena tämä kaikki aiheuttaa turhautumista. Miksi joku taho voi määritellä miten minä, inkerinsuomalaisten jälkeläinen käytän minun omaan kulttuuriini kuuluvaa pukua? Päätin heti ensimmäisen käytetyn Tuuterini saatuani, etten aio totella kansallispukukeskuksen ohjeita. Ensimmäinen kapinani osui puvun kipukohtaan, josta muutkin ovat samaa mieltä. Tuuterin/Tuutarin puvusta puuttuu nimittäin aikuisen naisen päähine. Aikuisen Naisen Päähine on kipupiste, joka sattuu melkein kaikkiin nykyajan kansallispukuharrastajiin. Kun kansallispuvut olivat viisikymmentäluvulla suosittuja juhla-asuja, ne olivat kevyitä naisellisia juhlapukuja, joista käyttäjät usein korvasivat hunnut, huivit ja tykkimyssyt veikeillä silkkinauhoilla tai säppäleillä. Nykyisin, kun kansallispuku on enemmänkin kansanvaatteisiin perustuva larppiasu, Aikuisen Naisen Päähine pitää saada jokaiseen pukuun. Säppäli on nuoren neidon; aikuinen käyttää puvun kanssa tykkimyssyä tai huivia. Facebookin Kansallispukufoorumilla kysytään toistuvasti, minkälainen naisen päähine kuuluu Tuuteriin/Tuutariin. Tuuterin/Tuutarin puvut ovat ainoita, josta aikuisen päähine puuttuu, kumpaankin pukuun kuuluu vaan säppäli. Foorumin vakiovastaus kysymykseen on: käytä säppäliä tai mene ilman, huolimatta iästäsi. Huhujen mukaan Tuutarin puvun tarkistuksessa myös päähineasia käytiin läpi, mutta lopulliseen pukuun Aikuisen Naisen Päähinettä ei otettu.

Syy, miksi sitä ei otettu, selvisi minulle tutkiessani Helsingin yliopiston kirjaston kellarissa vanhoja valokuvia Tuutarista. Tuutarissa naiset käyttivät huntua, joka rakennettiin metallikehikon päälle ja kiinnitettiin palmikoiden hiuksiin. Sain päänsäryn pelkästä ajatuksesta. Päätin kapinallisena, että käytän puvun kanssa tavallista valkoista pellavahuivia niskaan sidottuna. Myöhemmin olen nähnyt kuvia Inkeristä, missä juhlatilaisuuksissa naisilla on vastaavanlaiset huivit päässä, joten uskon päätökseni olevan oikea. Joskus sidon huivin päälle vielä Tuuterin puvun säppälin; perustelen tämän itselleni sillä, että Tuuterin puku on muutenkin tuunattu versio oikeasta kansanpuvusta, joten vien tämän tuunauksen vain astetta pidemmälle. Joten, jos joku nyt miettii, mikä on Aikuisen Naisen Päähine Tuuterin pukuun, niin suosittelen tavallista valkoista pellavahuntua. 

Tuuterikapinani jatkui muidenkin sääntöjen tallomisella. Ai puvun kanssa ei saisi käyttää muita koruja? Miksi sitten vanhoissa valokuvissa Tuutarin tytöillä ja naisilla on kaulassa runsaasti lasihelmiä? Inkeriläinen mummonikin laittaa aina vieraita vastaanottaessa mahdollisimman ison helminauha kaulaan, joten tästä syystä minäkin käytän pukuni kanssa lasihelmiä. Ja koska olen neuloja, neuloin Tuuterin pukuuni sukat, Kansallismuseon esineen perusteella.  

Vaikka välillä tuntuu, että olen Suomessa ainoa inkerinsuomalainen, joka miettii kansallispukuasoita, niin uskon meitä olevan muitakin. Tai olen ehkä Suomessa ainoa, mutta Virossa on iso inkeriläisten yhteisö. Sieltä löytyy ryhmä naisia, jotka ovat käyneet tutkimassa inkeriläisiä pukuesineitä Suomen kansallismuseon kanssa. He ovat yhdessä tehneet niin Tuuterin, kuin muiden Inkerin alueen kansojen kansallispukuja. (Kieltäydyn kutsumasta noita pukuja ”kansapuvuiksi”, koska en hyväksy, että vain Suomen kansallispukukeskuksen määrittelemät tietyt suomalaiset puvut ovat kansallispukuja ja maailman kaikki muut puvut ovat ”kansanpukuja”.) Tämän ryhmän mukana olen käynyt katsomassa alkuperäisiä, Tuuterista tuotuja vaatteita. Viron inkerinsuomalaiset eivät välitä suomalaisista ohjeista, he ompelevat puvun alkuperäisten esineiden ja oman perinnetietonsa mukaan. Yksi näistä vieraista, ystäväni Maria Abramova on liittänyt omaan Tuuterin pukuun raidallisen essun, koska hänen isoäitinsä kertoi, että sellaisia aikanaan käytettiin paikkakunnalla. Suomen ulkopuolella oleva inkerinsuomalaisten yhteisö hyötyy suomalaisesta pukututkimuksesta, mutta pysyttelee selkeästi sen ulkopuolella. Suomalaisten kansallispukuvalmistajien asenne inkeriläisiä kohti tuntuu olevan varovainen, ehkä taustalla on ajatus tai tieto siitä, että Tuuterin puvun kanssa ei Suomessa olla ihan puhtailla vesillä ja siitä syystä yritetään olla kritisoimatta Suomen ulkopuolista puvunvalmistusta. 

Haastaisinkin tässä nyt julkisesti jokaista suomalaista kansallispukuammattilaista miettimään kenelle Tuuterin ja Tuutarin kansallispuku kuuluu. Onko se pelkästään suomalainen kansallispuku, vai pitäisikö siitä ilmiöstä kuulua osa myös inkerinsuomalaisille? Niiden ihmisten jälkeläisille, kenet lähetettiin vastoin tahtoa Suomesta rajan taakse?

Vielä isomman haasteen heittäisin Suomen kansallispukukeskukselle ja Tuuterin/Tuutarin kansallispuvun kodille Suomen Perinnetekstiilille. Miettikää, miten voisitte edistää inkerinsuomalaista kulttuuria Suomessa ja Suomen ulkopuolella. Inkerin kulttuuri on isompien kulttuurien puristuksissa pirstaloitunut ja kuolemassa. Onko esimerkiksi Suomen kansallispukukeskuksella tutkittua tietoa Tuutarin kansanpuvuista, joita voisi jakaa inkerinsuomalaisille yhdistyksille? Voisiko kansallispukukeskus kouluttaa ulkomailla asuvia tahoja valmistamaan inkeriläisiä pukuja?

No saako sitten suomalainen käyttää omistamaansa Tuuterin pukua, saatat ehkä kysyä. Pitääkö kaikki kiva kieltää ja nimetä kulttuuriseksi omimiseksi? Minulla ei ole kumpaankaan kysymykseen vastausta. Tai on. Kyse on vaan vaatteista. Jokainen saa tehdä omille vaatteilleen mitä haluaa. Kukaan ei estä suomalaista pukemasta Tuuterin pukua päälle halutessaan. Kansallispuku on hyvä juhlavaate vaikka häihin, ylioppilasjuhliin tai juhannustansseihin. On hyvä juttu, että kansallispukuja käytetään. Tuuterin puvulla on Suomessa yli 120-vuotias historia takana, puku on osa suomalaista pukukulttuuria, sen tekemiselle on pitkät perinteet. 

Haastaisin kuitenkin jokaista Tuuterin tai Tuutarin omistajaa tai tekijää miettimään omaa suhtautumista inkerinsuomalaisiin. Miettikää, tunnetteko yhtään inkerinsuomalaista? Pieni vihje, jos ei yhtään tule heti mieleen, se alakerran virolaisen perheen äiti tai ärsyttävästi suomea murtaen puhuva venäläinen lääkäri saattavat olla itse asiassa inkerinsuomalainen paluumuuttaja. Inkerinsuomalaiset ovat vähän kuin viimeisiä mohikaaneja, meitä ei ole enää puhdasverisiä. Jos löydät lähipiiristäsi inkeriläisen, kysy häneltä tietääkö hän minkälainen on inkeriläinen kansallispuku, ja jos hän ei tiedä, näytä heille oma Tuuterisi ja kerro miten Suomessa tätä pukua on rakastettu jo yli sata vuotta.

Dagmar Säkäjärvi

Kuvat: Kaisa Mikander