Uusikirkko / naisen puku

Kansallispuku on ollut olennainen osa elämääni lapsesta asti. Kansantanssiharrastus vei mennessään 9-vuotiaana, ja tuolloin kansallispuku oli fereesin ohella tärkeä esiintymisvaate. Ensimmäinen kansallispukuni oli mummini 1930-luvulla Rauman seminaarissa opiskellessaan hankkima Munsalan puku. Ollessani 12-vuotias äitini teki minulle oman Seiskarin puvun, joka kulki mukanani ympäri Suomen ja pitkin maailmaa, kulkueissa ja festivaaleilla, esiintymisissä ja seppelvartioissa, lapsuusvuosista aina aikuisikään asti. Hurraa kasvavat saumanvarat, muuntuva vyötärönapitus ja pesukoneenkestävät teolliset pitsit!

Minun ja kansallispuvun yhteinen taival ei ole aina ollut pelkkää auvoa, vaan mukaan on mahtunut myös monia hetkiä, jolloin olen vannonut, etten koskaan enää pukisi kansallispukua vapaaehtoisesti ylleni. Suurin osa näistä rakkausrypyistä ajoittuu teinivuosiin, totta kai. Villainen hame oli kuuma ja kutittava, sukkanauhat tipahtivat kyydistä kesken polkan ja omalla paikkakunnalla esiintyminen oli piinaa pahimmillaan, sillä julkinen esiintyminen kansallispuvussa oli ehkä maailman nolointa. Ja lukuisat ovat ne kesät, jolloin näkyvimmät rusketusrajat olivat otsaan palaneet päänauhan reunat. 

Aikuisiällä havahduin kansallispukujen upeuteen käsityön ja historian näkökulmasta. Pitkäaikainen haaveeni oli ollut uuden kansallispuvun hankkiminen; sellaisen puvun, joka samaan aikaan miellyttäisi silmää ja kuvastaisi juuriani. Olen puoliksi karjalainen: mummini puolelta jääskeläinen ja Viipurissa syntyneen äijän juuret vievät sukupolvien ajan Uudellekirkolle. Ihastuin ensisilmäyksellä Uudenkirkon kansallispukuun ja kun pukua ei tuntunut löytyvän valmiina mistään, ilmoittauduin intoa puhkuen kansalaisopiston kansallispukukurssille ajatuksena tehdä puku itse. Hyvin äkkiä kävi selväksi, että matkasta tulisi hieman pidempi, sillä urakka oli aloitettava kankaiden kutomisesta. 

Pukuni on alusta loppuun asti käsin tehty, jokainen pisto rakkaudella pistetty. Hameen, esiliinan ja sarkaviitan kankaat olen kutonut itse. Pukua tehdessä sain opetella virvittäinompelua, etupistokirjontaa, katesaumojen tekemistä ja nyytinkien nypläyksen. Työtuntien laskemisen lopetin ensimmäisen urakan eli rekon kirjonnan jälkeen – pelkästään siihen meni aikaa lähes 100 tuntia. Vaikka hetkittäin urakka tuntui loputtomalta, valmistui kokonaisuus kuin huomaamatta. 1,5 vuotta aloituksesta puku valmistui, ja puin sen ylleni ensimmäistä kertaa kesällä 2017 Turun Europeade-tapahtumassa. 

Nälkä kasvaa syödessä, myös kansallispuvuissa. Mitä enemmän puvuista ja niiden valmistamisesta oppii, sitä vähemmän huomaan tietäväni ja sitä enemmän haluan oppia lisää. Kansallispukujen tekeminen on jäänyt rakkaaksi harrastukseksi ja tärkeäksi osaksi elämääni. Onneksi olen saanut kansallispukumyönteisyyden tartutettua myös lapsiini, ja kumpikin heistä pukeutuu kansallispukuun mielellään. Vaikka esikoisen vaatekaapissa on jo neljä hänelle kunnostettua kansallispukua (mukaan lukien vanha rakas Seiskarin pukuni), hän toivoi uutta mittojen mukaan tehtyä kansallispukua rippilahjaksi. 

Olen käsityöntekijänä ollut ennen aina se, joka ajaa ompelukoneella kaasu pohjassa ilman nuppineuloja, ei harsi eikä ainakaan pura ja tee uudestaan. Kansallispukuharrastus on opettanut minut rakastamaan pieniä käsinommeltuja pistoja, kolme pientä riviä tunnissa etenevää kirjontaa ja sentti sentiltä kangaspuissa valmistuvaa kangasta. Tärkeintä ei ole päämäärä, valmis puku, vaan itse matka kohti sitä. 

Minun ja Uudenkirkon pukuni yhteinen matka on vasta alussa.

Outi Mulari, K-kauppias, perinneharrastaja ja Karjalaisen Nuorisoliiton puheenjohtaja

Uusikirkko-seura tilasi puvun ja se valmistui 1991. Kokoajana olivat Kansallispukuraati ja tutkija Leena Pursiainen. Nästyyki on liitetty pukuun vasta myöhemmin, ja täydennyksestä vastasi tutkija Leena Stenberg.

Puvussa on kaksi hamevaihtoehtoa: mataranpunainen keltaisella verkahelmuksella ja tummansininen punaisella veralla. Molemmat on laskostettu ja kankaana on ohutta sarkaa. Paita on alasellinen, leveät hihansuukaitaleet ovat koristelemattomat, mutta tiheästi laskostetulle ohuelle puuvillapalttinalle virvittäin kirjottu rekko ja kaulus kiinnittävät huomion. Pieni hopeinen paljinsolki kiinnittää halkion rekon vasemmassa reunassa. Esiliina on paksuhkosta rohdinpellavasta kudottu, ja sen helmassa on loimilankanyytinki ja hapsut. Kostulin eli liinaviitan kaulukset on tiheästi ja taidokkasti kirjottu. Kostulista poiketen sarkaviitta on pitkä, lähelle polvia ulottuva, ja koristeltu säämiskällä ja villalankakirjonnalla. Neidon päähine on tinanastainen pirtanauhalla päällystetty sykerömäinen säppäli, jonka taakse on kiinnitetty vihreä, sininen ja musta silkkinauha, jotka roikkuvat pitkälle selkään. Aikuisen naisen huntu sidotaan päätä peittävästi muotoa antavien sykeröiden päälle, joita sitovat kapeat pirtanauhat roikkuvat selkään. Pukuun kuuluu myös vihreällä ja punaisella kirjottu hapsupäinen nästyyki. Sukat voivat olla valkeat tai punaiset ja kengät mustat nauhakengät tai nahanväriset lipokkaat.

Puvun ohjeita ja tarvikkeita myy Taito Varsinais-Suomi.

Lähteet: www.kansallispuvut.fi